Kuvakimaraa vuodelta 2018

Tänä vuonna  Museomakustelua on suosiolla elänyt enimmäkseen Instagramissa Museomakustelija-tilillä. Sieltä kuvia löytyy runsaasti – mutta lisätäänpä tännekin jonkinmoinen satsi. Ehkä ensi vuosi on erilainen.

Didrichsenillä tuli käytyä pariinkin otteeseen: ensin katsomassa Lavosten näyttelyä (lähinnä kiinnosti Maija Lavonen, koska museo- ja näyttelykiinnostuksen lisäksi tekstiilit kaikissa muodoissaan kiinnostavat), sitten vähän myöhemmin Svenskt Tenn -näyttelyä. Josef Frankia katseltiin myös Hanasaaressa ja syksyllä Designmuseossa. Ei tosiaankaan mitään minimalismia. Hersyviä kuoseja, ei voi muuta sanoa.

Merellisiä luonto- ja museokohteita koluttiin myös. Kesäkuussa avautuneessa Saaristomuseo Pentalassa käytiin kahdesti, ihan kauden alussa ja ihan kauden lopussa. Eiköhän tie vie sinne ensi kesänäkin, on se niin mukava paikka.

Kesän kuumimpaan aikaan tehtiin vähän pidempi matka vesitse eli Turusta Seiliin. Seili-retkeä oli suunniteltu jo vuosi takaperin, mutta tänä kesänä se viimein toteutui. Oli vain niin tukalan kuuma, että saareen tutustuminen oli lähinnä hidasta vaeltelua ja varjon etsimistä. Pitänee uusia retki joskus, kun hellettä on vähän vähemmän.

Keväällä matkattiin Lontooseen. Victoria & Albert -museossa käynnistä oli kulunut aikaa jo tovi, joten siellä oli käytävä. Nähtäväähän siellä(kin) on aivan tolkuttomasti. Pieni pettymys oli se, että William Morrisin töitä oli esillä niin vähän. Ehkä täytyy käydä Tukholmassa näyttelyssä…

Hetken mielijohteesta käytiin muotokuvamuseossa, vaikkei se ollut suunnitelmissa. Omalla tavallaan kiinnostava, vaikka suuri osa muotokuvista esittikin ihan outoja henkilöitä. Toki tuttujakin löytyi, niin kuin tämä Emily tässä.

Iloinen kuriositeetti tässä näyttelykäynnissä oli se, että löysin museokaupasta juuri sopivan esineen. Olin saanut toimeksiannon tuoda jotain kevyttä ja edullista hääkrääsää ja olin jo tovin katsellut, mistä löytäisin jotain muuta kuin mukeja. Toimeksiantajan mukaan tämä oli täydellinen löytö😉

Välillä siirryttiin Lontoon hälystä retkelle Stonehengeen ja Bathiin. Stonehenge on vaikuttava, vaikka kukaan ei ihan varmasti tiedä, onko se hautapaikka vai jonkinlainen sairaala vai jotain ihan muuta. Kuvista katsoen ei oikein edes hahmota, miten korkeita paadet ovat, sillä useimmiten kuvat ovat sellaisia joissa ei näy ihmisiä. Kuvassa nuo pienet täplät vasemmalla ovat meidän laillamme paikkaa ihmettelemään tulleita turisteja. Siitä voi pohtia mitakaavaa.

Bathissa minua kiinnosti kylpylää enemmän pukumuseo, joka oli hyvän kokoinen: ei ihan  pieni, mutta ei läkähdyttävän suuri. Suosittelen!

Minusta Lontoossa on mukava liikkua bussilla, vaikka metro yleensä onkin nopeampi. Bussimatka keskustasta Greenwichiin kesti hyvän tovin, mutta matkalla näki Lontoosta vähän erilaisen kulman. Greenwichiin mentiin oikeastaan pelkästään viuhkamuseon vuoksi. On aina hauska tutustua myös näihin vähän erikoisempiin museoihin. Aika hauska paikka ja siellä sai myös varsin maistuvan iltapäiväteen.

Tämänkesäinen Wiurilan kesänäyttely kiinnosti minua erityisesti, koska mukana oli myös tekstiilitaiteilijoita. Mutta löytyi sieltä muutakin kiinnostavaa, niin kuin edellisenäkin kesänä. Luulen, että Wiurilasta tulee vakiokohde.

Kesällä käytiin Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Keski-Suomessa kohde oli tietenkin Jyväskylä ja Suomen käsityön museo: Pehmeetä touhua -näyttely.

Vähän erikoisempi kohde Etelä-Pohjanmaalla oli Maailman raitti, joka kuvastelee eri puolille maailmaa suuntautunutta siirtolaisuutta. Pohjanmaalta on lähdetty niin Amerikkaan ja Australiaan kuin Siperiaankin.

Amerikan rahoilla rakennettuun Hakalan taloon, sokerinleikkaajien parakkiin Australiasta ja Siperian taloon päästiin tutustumaan, mutta Kanadasta tuotu talo oli sen verran kesken, että sen sisätiloja voitiin kurkistella vain ikkunoista.

Aina tulee niitä näyttelyitä, jotka ajattelee käyvänsä katsomassa vähän myöhemmin, koska näyttelyaika on niin pitkä. Silkkaa harhaa! Kansallismuseon Barbie-näyttely oli listalla viikkokaudet, mutta loppujen lopuksi mentiin sinne vasta toiseksiviimeisenä päivänä. Ja jonotettiin, jonotettiin. Ehtipä tutkailla museon ulkopuoltakin harvinaisen hartaasti.

 

Yhden ainokaisen Barbien omistajalle näyttelyn nukkemäärä tuntui pyörryttävältä. Ja ne vaatteet, nehän tietysti olivat melkoisen huikeita. Museokaupasta lähti tulevia aikoja odottelemaan yksi Barbie – kun näyttely nyt sattui olemaan juuri sinä vuonna, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi…

Otetaanpa loppuvuoden näyttelyistä esille vielä kolme, yksi Espoosta, yksi Helsingistä ja yksi Oulusta.

Espoon Emmassa Outi Pieskin näyttely on auki yli vuodenvaihteen, joten sen ehtii käydä katsomassa (mitä suosittelen) vaikka joululoman aikaan. Saamelaiskulttuuri on loppujen lopuksi monelle etelässä eläjälle aika outo, joten on  hienoa, että näyttely on näillä nurkilla.

Olen jo pitkään pitänyt Mirja Marschin töistä, joissa yhdistyvät tekstiili ja maalaus. Joten kun kohdalle osui Galleria Kajasteessa ollut näyttely, kävin ilman muuta katsomassa näyttelyn.

Marraskuun pimeillä piipahdettiin Oulussa ja ehdittiin sovittaa aikatauluun myös Anni Rapinojan näyttelyn katsominen. Edellisen kerran nähtiin Rapinojan töitä Vaasassa. Aina niitä katselee mielikseen.

Tässä kooste, josta jäi puuttumaan yhtä ja toista. Mutta aika paljon tähänkin mahtui, vai mitä?

 

 

Päivä pulkassa

Kun lähtee pääkaupunkiseudulta retkelle Loimaalle, on matkaa sen verran, että kun kotiin pääsee takaisin, on päivä todennäköisesti pulkassa.

Kohteena oli Suomen maatalousmuseo Sarka, joka maatalossa kasvaneelle on tietysti sydäntä lähellä. Museossa on käyty aiemminkin, mutta vuosia siitä käynnistä oli kulunut jo niin paljon, että perusnäyttelykin oli jo ehditty uusia.

Päivänpulkka. Vähän niin kuin simppeli kellokortti.

Vaikka olisikin maalainen ytimeltään, niin sehän ei tarkoita sitä, että maatalouden historia olisi kaikkine puolineen tuttua. Ja vaikka sattuisi paljon tietämäänkin, aina riittää omissa tiedoissa kohennettavaa.

Olen joskus harkinnut, pitäisikö hankkia jyvämylly. Tosin ihan näin pitkälle en ole ajatellut mennä…

Havainnollistamiseen ei aina tarvita ihmekonsteja: jo väreilläkin saa paljon aikaan. Vanhaa sarkajakokarttakin on paljon selkeämpi, kun sarat on väritetty eri väreillä.

Suomi 100 -vuoden (ja uuden Tuntematon sotilas – elokuvan) tiimoilta sotaa on taas käsitelty paljon. Sota-aikaan kotirintamallakin riitti tehtävää, ja maaseudulla ruoan tuotanto oli erityisen tärkeää. Niinpä ihmisiä neuvottiin ja innostettiin muun muassa julisteiden avulla.

 

Metsäomaisuus on ollut yhdenlainen pankki maanviljelijälle. Metsästä on saatu varoja rakentamiseen, kouluttamiseen – tai vaikka vähän parempaan kahviserviisiin.

Kun nykyään ajelee Suomessa, ei lehmiä, noita sympaattisia otuksia, enää näy entiseen tapaan laitumella. Se toi ennen mieleen kotoisan tunteen. Mukavampi lehmiä oli katsella kuin muovitettuja rehupaaleja.

Joillakin lehmillä on sitä paitsi ollut kiinnostavan tuntuinen elämä. Niin kuin tällä Raita-Paidalla.

Perusnäyttelyn lisäksi Sarka-museossa oli myös kiinnostava 8 peltoa -näyttely. Sastamalalainen tekstiilisuunnittelija Outileena Uotila piti peltopäiväkirjaa ja kutoi 8 räsymattoa, yhden kutakin vuodenaikaa varten.

Maanläheinen, kiinnostava idea ja kaunis toteutus. Ripustusta sen sijaan vähän moitin: kävijä ilahtuisi siitä, että kunkin maton vieressä olisi mattoon liittyvä teksti. Erillinen kansio ei ollut mielestäni paras mahdollinen ratkaisu.

Näyttely on auki maaliskuun 4. päivään asti, joten hyvin ehtii käymään. Suosittelen ripustusnurinasta huolimatta. Ohessa kuvakavalkadi ja aihetta mietintään: mikä mahtaisi olla minkäkin vuodenajan matto? En kerro, käykää katsomassa;-)

 

 

 

 

Tampereella pimeässä

Olin jo melkein luopunut toivosta, että ehtisin katsomaan Synnöve Dickhoffin, Helena Kaikkosen, Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan Sivumerkityksiä-näyttelyä Tampereelle Galleria Saskiaan. Näyttelyä ei ollut enää monta päivää jäljellä, kun pimeänä ja sateisena   joulukuisena perjantai-iltana liukastelimme kohti galleriaa. Nuhjuisesta säästä oli mukava pelastautua sisätiloihin, vaikka katseluaikaa ei kovin runsaasti ollutkaan.

Good Girl, Kaija Poijula

Ryhmänäyttelyt ovat siitä kiinnostavia, että vaikka osa teoksista olisi tuttuja, ne asettuvat uuteen näkövinkkeliin, kun seurakin on uusi.

Lähde, Ulla Pohjola

Eikä sielua koskettanut taideteos tyhjene, vaikka sitä kävisi katsomassa kuinka monta kertaa tahansa. Esimerkiksi tämä Ulla Pohjolan työ Kätkö 4 onnistuu ilahduttamaan minua aina. Jos onni potkaisisi uuden työpaikan tai runsaiden toimeksiantojen muodossa, menisin ja ostaisin sen itselleni.

Joskus teos  onnistuu yllättämään ja viemään katsojansa matkalle johonkin menneeseen, jota ei ole tiennyt erityisemmin ajatelleensa. Taiteella on omat avaimensa.

Jo Unohtunut, Helena Kaikkonen

Väreillä on oikeasti voimaa. Kun oli tarponut märkiä katuja, oli virkistävää katsoa kauniin punaista työtä. Hehku ei harmi kyllä toistu kuvassa niin hyvin kuin toivoisi.

Alkuja I, Synnöve Dickhoff

Näyttelystä lähtiessä harmittelin oikeastaan vain sitä, ettei ollut mahdollisuutta mennä katsomaan teoksia uudemman kerran. Niillä olisi kuitenkin ollut toisena päivänä ihan uudet jutut kerrottavana.

Loitsu, Kaija Poijula

Nyt pitäisi tehdä asiaa Jyväskylään, sillä Suomen käsityön museossa avautuu juuri loppiaisen korvalla Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan näyttelyt yhteisnimellä Memento. Onneksi näyttely on avoinna huhtikuulle…

Sota särkee aina

Kun menee katsomaan jotain uutta näyttelyä, on aina kiinnostavaa nähdä, miten se on rakennettu. Miten paikallishistoriaa on taustoitettu maailman tapahtumilla, mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois. Valintojahan on aina tehtävä: jos yrittää kertoa ihan kaiken aiheesta, voi käydä niin, että ei tule kertoneeksi kunnolla mitään.

Kävin Espoon kaupunginmuseon Särkynyt elämä -näyttelyn avajaisissa, mutta avajaisissa on yleensä hankala todella keskittyä katsomaan näyttelyä. Siksi tapaan suosiolla jättää tarkemman katsastuksen myöhemmäksi. Niin nytkin.

Reilu sata vuotta sitten Espoo oli vielä melkoisen ruotsinkielinen, minkä voi päätellä vuoden 1907 eduskuntavaaleista: Ruotsalainen kansanpuolue sai äänistä 59,2 prosenttia.

Mutta ajat muuttuivat. Rautatie asemineen toi Espooseen teollisuutta ja sitä mittaa työväkeä. Ensimmäinen maailmansota puolestaan toi Espoonkin kulmille vallitustyöt ja töitä tekemään kiinalaiset pakkotyöläiset. Mahtoi espoolaisväestö hämmästyä! Lieneekö missään tietoa siitä, mitä tuumivat ne tuhannet kiinalaiset, jotka tänne kuljetettiin töihin – outoon paikkaan, outoa kieltä puhuvien keskelle.

Snettansin tilan väkeä ja kiinalaisia pakkötyöläisiä.

Kansainvälinen politiikka näkyi siis varsin konkreettisesti 1900-luvun alun Espoossa. Ja sitten tuli itsenäisyysjulistus, josta on muutaman päivän päästä sata vuotta.

Kohta on sata vuotta myös sisällissodasta. Erot oloissa ja tuloissa näkyivät konkreettisimillaan ruokapöydässä. Näyttelyssä voi istahtaa lehtiä lukemaan joko työmiehen tai tilallisen pöydän ääreen tai vaikka molempiin. Joten maistuisiko limppu vai leivos?

Varsinaisia taisteluita Espoossa käytiin vain yksi, kun saksalaiset marssivat Espoon läpi matkalla valloittamaan Helsinkiä.

 

Kun näyttelyyn menee, kannattaa katsoa myös saksalainen propagandafilmi, joka näyttää, miten saksalaiset saapuvat läpi myrskyävän meren apuun… Siinä on pontta ja paatosta.

Esineitä näyttelyssä on aika vähän, se luottaa tarinoiden voimaan. (Olisiko tuosta ajasta kovin paljon edes näytettävää?) Ja viimeistään ne tarinat panevat mielen matalaksi: kuolemaa, nälkää, kurjuutta ja vihaa, joka ei loppunut silloin, kun sota loppui.

Espoolaisia kuoli sisällissodan tapahtumissa noin 200, suomalaisia kaiken kaikkiaan noin 36 640. Ja vaikka ei kuollut, elämä saattoi silti särkyä.

Sylvia R:n muistelussa mainittu Palmun täti oli  niitä, joiden elämä särkyi, kun sota vei miehen ja pojan. Ronskius ei riittänyt pitämään omaa elämää raiteillaan.

Käykää katsomassa, muutkin kuin espoolaiset.

Taiteilijakirjan monet muodot

Jos pidät kirjoista ja taiteesta, niin tämä näyttely on nähtävä. Galleria Katariinassa on 12.11. asti esillä Taiteilijakirjanäyttely II. Aivan mahtava!

Esite kertoo seuraavaa: ”Taiteilijakirja on oma taidemuotonsa, jonka lähtökohtana on kirjan idea tai muoto, lopputuloksena tekijänsä näköinen taideteos.” Koska määritelmä on mukavan väljä, voi taiteilijakirja  olla kirja, muistuttaa sitä jollain tavalla – tai olla olematta kirjan näköinen lainkaan.

Lukuisilla kädentaitojen kursseilla yhtä ja toista opiskelleena on aina hauska nähdä opettajien töitä, ja niitä löytyi tästäkin näyttelystä. Ja tietysti on hauskaa löytää uusia kiinnostavia tekijöitä.

Pitemmittä puheitta pieni kuvaotos näyttelyn taiteilijakirjoista. Suosittelen menemään paikan päälle katsomaan. Osaa kirjoista pääsee selailemaankin, kunhan vetää käteensä valkoiset puuvillahanskat.

Rauni Hulke; Taiteilijasukupolvi, 2017

Erja Laakkonen: Pitsikirja 2, 2017

Ulla Paakkunainen: Metalliseinäinen huone, 1988

Niina Keltamäki: 4 elementtiä Maa, 2017

Niina Keltamäki: 4 elementtiä Ilma, 2017

Kaija Poijula: Havaitsija, 2014. Kuvasta ei näe, että keskellä oleva pyörylä pyörii hitaasti koko ajan.

Synnöve Dickhoff: Kohta, 2017.

Arja Valkonen-Goldblatt: Ulkokultainen, 2015

Anneli Hilli: Aika, 2017. Kirjan kansi paljastaa, että sisuksissa on aiemmin ollut suurmiesten elämäkertoja…

Soili Kokkonen: Pisteitä, 2015

Maija Albrecht: Upsidaisy, 2014. Rasian sidonta Erja Huovila.

Elina Heiskanen: Lukukokemus, 2017

Tiina Eräpuu: Surutalo 2017

Tiina Piisang: Recipes for Chocolate ”Mouthful of Chocolate” I, II 2012

Eeva-Maija Priha: Talven kirja, 2017

Anu Tuominen: Harrys trädgård, 2015

Valikoituja terveisiä

Kesä oli hujahtaa ohi ennen kuin ehdin Fiskarsin kesänäyttelyä katsomaan. Ja nythän käsillä ovat aivan viime hetket käydä katsastamassa Greetings from Suomi.

Kun retkeilimme Fiskarsiin, oli jo perussyyssää: välillä vettä tuli paljon ja välillä vähemmän, mutta kosteaa oli koko ajan. Siksi oli mukava pelastautua näyttelyn suojiin. Nyt seuraa pieni kuvakavalkadi, jonka valitsin senhetkisten tunnelmien perusteella kummempia miettimättä.

Suomen leijona on arka aihe, josta saa aikaiseksi oikein kunnon rähinän, jos niikseen tulee. Mahtaakohan tämä Heikki Marilan tulkinta hermostuttaa erittäin perinteisestä tulkinnasta kiinni pitäviä?

Teemu Kankaan Polun seuraaja on kyllä uskomattoman hyvä hämäys: näyttää puulta, vaikkei ole. Kyllä teki mieli koettaa, jos puun syyt tuntuisivat kuitenkin…

Jenni Roinisen ja Klaus Haapaniemen Arte Bloom -sohva on kaunis kuin mikä ja työn jälki on hieno.

Suomi 100 -teemaa on rummutettu niin tehokkaasti, että minua ovat jo pikkuisen alkaneet kyllästyttää 100-kokoelmat. Siksi olikin mukavaa, että Liisa Jokisen Hel Looks – ei pelannut tällä sata-jotain-systeemillä. Kyllä erilaisia lookeja riittää! Kiinnostava kokoelma.

Ja olipa hauskaa, kun joukosta löytyi tuttu, Jokkemaan Johanna Seppä, arkeologi ja  vapaavirkkaaja vailla vertaa.

Piia Niemisen ja Helena Kallion Suden hetki – hienovaraista ja herkkää.

Outi Pieskin työt kiinnostivat – ehkä senkin vuoksi, että olin juuri lukenut kiinnostavan artikkelin saamelaiskulttuurista.

Our land, our running colours

Gámmi

Syystä tai toisesta Kim Simonssonin työt kolahtavat, tässä Maja.

Maikki Pekkalan Hiljaisten miesten laakso on vallan hilpeä. Kun palloa kääntää, on toisella puolen kesäversio hiljaisista miehistä.

Kädentaitoihin hurahtaneena bongaan toki aina kaikki työt, jotka liittyvät erityisesti pehmeisiin materiaaleihin. Suden hetken lisäksi Fiskarsissa löytyi muutakin, tässä Lulu Halmeen Suomineidon uudet kujeet.

Ja oman open työt täytyy aina tsekata, oli sitten materiaali ja toteutustapa mikä tahansa. Kyllä on hienot sävyt tässä Piitu Nykoppin Connection-työssä. Tätäkin teki niin mieli hiplata, mutta maltoin mieleni.

Glimsin piha peruskorjataan vanhaa kunnioittaen

Kuun vaihteessa loppui Glimsin kesäkausi – ja alkoi piharemontti. Ei siis tarvitse säikähtää, vaikka museon pihapiiriin astuessa edessä olisikin aivan toisenlaista toimintaa kuin tavallisesti. Museo on kuitenkin auki myös piharemontin ajan, joten portista voi astua rohkeasti sisään.

Niin kuin mikä tahansa piha myös museon piha kaipaa välillä uudistusta. Oman pihansa voi yleensä myllätä halutessaan aivan uuteen uskoon, mutta arvokasta kulttuuriympäristöä kunnostettaessa ei voida tehdä mitä tahansa.

– Kun kohde on arvokas perinneympäristö, sitä peruskorjataan vanhaa vaalien ja säilyttäen, sanoo intendentti, arkkitehti Marja Sahlberg Espoon kaupunginmuseosta.

Glimsin pihapiirin peruskorjausta ja kunnostustöitä onkin edeltänyt perinpohjainen kasvillisuusinventointi, jossa on selvitetty myös kasvillisuuden ikä ja kunto.

– Se, mitä kasvillisuuden suhteen tehdään, on lähinnä palauttavaa. Apuna suunnitelman teossa ovat olleet kasvillisuusinventoinnin lisäksi muun muassa vanhat valokuvat, kertoo Marja.

Kun aikaa kuluu, pihan muutokset aiheuttavat usein ongelmia pihapiirin rakennuksille.

– Aikojen saatossa maasto on kohonnut liian korkealle ja se on aiheuttanut sen, että vedenohjaus on pielessä: vedet valuvat rakennusten seinustoille ja alle.

Mylläystä on siis tiedossa useassa kohteessa Glimsissä. Suoja-aidat ja kaivinkone ovat jo ilmestyneet yläpihalle, jossa virheelliset vedenohjaukset aiheuttavat eniten huolta. Myös piha-alueen kulunut nurmialue uudistetaan ja se vaatii kasvualustojen vaihtamista ennen kuin tilalle saadaan uusi nurmi.

– Maa-ainesta tulee aika paljon, ja se kuljetetaan alapihan ja riihen väliseen maastoon. Alapihan alueella on siis liikennettä koko ajan.

Remontin aikana ei välttämättä ole koko ajan pääsyä kaikkiin Glimsin rakennuksiin, mutta päärakennukseen ja tupaan on tarkoitus säilyttää kulku myös remontin aikana.

Glimsin maisemat saattavat muuttua jonkin verran, sillä osa puista on vanhoja ja huonokuntoisia.

– Jos katsoo vanhoja valokuvia, maisema on vuosisadan vaihteessa ollut paljon avoimempi kuin nyt – valtaosa puista on Glimsin historiaa ajatellen melko uutta perua. Huonokuntoiset puut täytyy kaataa jo turvallisuudenkin takia.

Kun kohde on niin suosittu kuin Glims on, turvallisuus täytyy ottaa vakavasti huomioon. Niinpä esimerkiksi tuvan nurkalta kahvilalle suuntautuva polku pannaan uusiksi.

– Se on todella hankala ja varsinkin liukkaalla kelillä myös vaarallinen. Pihan uudistuksessa polun kohdalle tehdään maastoportaat.

Muutoksia on siis tulossa. Piharemontin pitäisi valmistuman syksyn aikana. Vähän arvelen, ettei Museomakustelija malta pysyä kameroineen pois Glimsin tienoilta. Pitäähän sitä seurata, mitä kaikkea siellä tapahtuu…

Koreasti katettu

Kamun aulan vitriineissä on taas katsottavaa: esillä on museon saama tuore lahjoitus Backbyn kartanossa 1900-luvun alkupuolella syntyneiltä ja asuneilta Thelma ja Kaarlo von Freymannilta.

Lasisto on kuulunut alun perin sisarusten äidin Ebba de Persin vanhemmille itävaltalaiselle markiisi Carlo de Persille ja ruotsalaiselle Karin Gillbladille. Lasisto tilattiin 1900-luvun alussa  itävaltalaisesta Lobmeyrin lasitehtaasta ja Ebba sai lasiston myötäjäislahjana vanhemmiltaan. Posliinista valmistetut kultareunaiset ja kukka-aihein koristellut lautaset oli tilattu Ranskassa toimineelta Limogesin posliinitehtaalta 1890-luvulla.

Lahjoittajat ovat koonneet lahjoittamansa esineistön siten, että kaupunginmuseo voi tehdä kartanoelämää esittelevän kahden hengen kattauksen. Ehkä jossain näyttelyssä vielä päästään ihastelemaan kaunista kattausta koko komeudessaan.

Esineet kannattaa tietysti käydä katsomassa paikan päällä, mutta maistiaisiksi muutama kuva:

Kauniit esineet ovat esillä vitriineissään 1.10. asti, joten vielä on kuukauden verran aikaa käydä ihastelemassa.

Pieni kiire sen sijaan on ehtiä katsomaan Lasin aika -näyttelyä, sillä se on avoinna viimeistä viikonloppuaan. Loppuhuipennuksena on 2.9. Lasilauantai, jolloin näyttelyn tiimoilta on järjestetty paljon kiinnostavaa ohjelmaa. Paikalla on muun muassa lasinpuhaltaja ja näyttelyn voi kiertää vaikka useammankin kerran erilaisilla opastuksilla, sillä tarjolla on myös draamallinen opastus sekä suomeksi että ruotsiksi!

 

Kun seuraava sähkökatko osuu kohdalle…

…voisi kokeilla muutakin kuin taskulamppua ja pelkkiä kynttilöitä. Suutarinpalloa! Kyseinen vanha valaisin kulkee muun muassa nimillä cobbler’s lamp ja Schusterkugel.

Kun pallossa on vettä, se on ripustettu sopivalle korkeudelle ja takana on kynttilä, tulee valoa kummasti. Koska käsillä ei ollut sopivaa ripustuskoukkua, kokeiluni ovat vielä hieman kesken, mutta idea kävi kyllä selville.

Ilmeisesti suutarinpallon kanssa on myös voinut käyttää ihan sille vartavasten tehtyä telinettä koukkuineen, jolloin se on melkein kuin pöytävalaisin. Jos tuttavapiirissä sattuu olemaan seppä, teline ei ole varmaan kovinkaan hankala kapine valmistaa.

Pieni kaivuutyö netin syövereihin paljasti, että vaikka suutarinpallolle ei ole suoranaista tarvetta nykyään, se kiehtoo ideana edelleen: kaupan on erinäisiä vain vähän entisaikaisia modernimpia suutarinpallo-valaisimia. On neljän tai kolmen pallon valaisimia ja tuikkutelineitä, joissa on mukana lasipallo. Kurkatkaa nettiin ja ihmetelkää;-)

 

 

Musiikki vie aikamatkalle

Museomakustelija lähti vähän etukenossa tutustumaan Glimsin Espoo-päivän tarjonnan musiikilliseen osaan: sunnuntaina 27.8. Glimsissä esiintyy muusikko, säveltäjä ja luova tuottaja Anni Tolvanen, jonka instrumentti on avainviulu.

Hän kertoo, että avainviulu – nyckelharpa – on Ruotsin kansallissoitin. Maallikolle se on silti aika eksoottinen soitin ja näyttääkin erikoiselta. Miten päädyit juuri avainviuluun?

– Olin laulanut sekä soittanut pianoa ja halusin kokeilla jotain uutta. Lähdin parikymppisenä opiskelemaan Ala-Könni-opistoon ja siellä pääsin kunnolla kokeilemaan ja sitten opiskelemaan avainviulun soittoa.

– Olin alun perin ajatellut soittimeksi viulua, ja pariksi vuodeksi pudotinkin avainviulun pois, mutta palasin takaisin sen pariin. Avainviulu oli ja on minusta suunnattoman siisti soitin.

Anni Tolvanen antoi pienen soittonäytteen vanhan Marian sairaalan portailla. Sunnuntaina avainviulua kuullaan Glimsissä.

Anni Tolvasta kiinnostavat historia ja historian estetiikka, mutta myös se, mitä tekniikalla pystytään tuottamaan, sillä hänellä on pitkä historia peliharrastajana.

– Musiikin avulla voi aikamatkailla, voidaan tuoda historiasta nykyaikaan asioita ja nautiskella, vaikkakaan samaa estetiikkaa ei voi saavuttaa. Ennen tallennusmahdollisuuksia suurin osa musiikista oli live-musiikkia, nykyään 99 prosenttia kuulemastamme musiikista on nauhoitettua. Musiikilla on eri merkitys meille kuin esimerkiksi niille, jotka elivät muutama sata vuotta sitten.

Niinpä meille se aito ja oikea tulkinta ei yleensä olekaan livenä kuultu vaan jokin tietty levytys.

– Aika monet artistit esiintyvät live-keikoilla playpackina, sillä kuulijat odottavat tiettyä soundia, jossa on mukana paljon digitaalisuutta. Live-keikoillakin pystytään tekemään äänelle paljon, mutta ei samalla tavalla kuin studio-oloissa.

Pitkään pelit olivat Tolvasen harrastus, musiikki puolestaan ammattipuolta.

– Meni aika pitkään, ennen kuin keksin, että voin yhdistää nämä kaksi asiaa, vaikka olin säveltänyt musiikkia peleihin. Tällä hetkellä vedän Digitalents Helsingissä GameDev Labia, joka on nuorille aikuisille suunnattu eräänlainen esihautomo start up -yrityksille.

Ensi sunnuntaina Glimsissä Anni Tolvanen vie kuitenkin kuulijat pohjoismaisen kansanmusiikin pariin ihan livenä. Toista samanlaista hetkeä ei tule.

– Jokainen esityskerta on ainutlaatuinen: eivät pelimannitkaan soita kappaletta kahta kertaa peräkkäin tismalleen samalla tavalla.

****

Sunnuntaina siis Glimsiin: 27.8. kello 13 Pohjoismaista kansanmusiikkia ja pelimanniperinnettä. Anni Tolvanen: avainviulu ja laulu.