Sota särkee aina

Kun menee katsomaan jotain uutta näyttelyä, on aina kiinnostavaa nähdä, miten se on rakennettu. Miten paikallishistoriaa on taustoitettu maailman tapahtumilla, mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois. Valintojahan on aina tehtävä: jos yrittää kertoa ihan kaiken aiheesta, voi käydä niin, että ei tule kertoneeksi kunnolla mitään.

Kävin Espoon kaupunginmuseon Särkynyt elämä -näyttelyn avajaisissa, mutta avajaisissa on yleensä hankala todella keskittyä katsomaan näyttelyä. Siksi tapaan suosiolla jättää tarkemman katsastuksen myöhemmäksi. Niin nytkin.

Reilu sata vuotta sitten Espoo oli vielä melkoisen ruotsinkielinen, minkä voi päätellä vuoden 1907 eduskuntavaaleista: Ruotsalainen kansanpuolue sai äänistä 59,2 prosenttia.

Mutta ajat muuttuivat. Rautatie asemineen toi Espooseen teollisuutta ja sitä mittaa työväkeä. Ensimmäinen maailmansota puolestaan toi Espoonkin kulmille vallitustyöt ja töitä tekemään kiinalaiset pakkotyöläiset. Mahtoi espoolaisväestö hämmästyä! Lieneekö missään tietoa siitä, mitä tuumivat ne tuhannet kiinalaiset, jotka tänne kuljetettiin töihin – outoon paikkaan, outoa kieltä puhuvien keskelle.

Snettansin tilan väkeä ja kiinalaisia pakkötyöläisiä.

Kansainvälinen politiikka näkyi siis varsin konkreettisesti 1900-luvun alun Espoossa. Ja sitten tuli itsenäisyysjulistus, josta on muutaman päivän päästä sata vuotta.

Kohta on sata vuotta myös sisällissodasta. Erot oloissa ja tuloissa näkyivät konkreettisimillaan ruokapöydässä. Näyttelyssä voi istahtaa lehtiä lukemaan joko työmiehen tai tilallisen pöydän ääreen tai vaikka molempiin. Joten maistuisiko limppu vai leivos?

Varsinaisia taisteluita Espoossa käytiin vain yksi, kun saksalaiset marssivat Espoon läpi matkalla valloittamaan Helsinkiä.

 

Kun näyttelyyn menee, kannattaa katsoa myös saksalainen propagandafilmi, joka näyttää, miten saksalaiset saapuvat läpi myrskyävän meren apuun… Siinä on pontta ja paatosta.

Esineitä näyttelyssä on aika vähän, se luottaa tarinoiden voimaan. (Olisiko tuosta ajasta kovin paljon edes näytettävää?) Ja viimeistään ne tarinat panevat mielen matalaksi: kuolemaa, nälkää, kurjuutta ja vihaa, joka ei loppunut silloin, kun sota loppui.

Espoolaisia kuoli sisällissodan tapahtumissa noin 200, suomalaisia kaiken kaikkiaan noin 36 640. Ja vaikka ei kuollut, elämä saattoi silti särkyä.

Sylvia R:n muistelussa mainittu Palmun täti oli  niitä, joiden elämä särkyi, kun sota vei miehen ja pojan. Ronskius ei riittänyt pitämään omaa elämää raiteillaan.

Käykää katsomassa, muutkin kuin espoolaiset.