Koreasti katettu

Kamun aulan vitriineissä on taas katsottavaa: esillä on museon saama tuore lahjoitus Backbyn kartanossa 1900-luvun alkupuolella syntyneiltä ja asuneilta Thelma ja Kaarlo von Freymannilta.

Lasisto on kuulunut alun perin sisarusten äidin Ebba de Persin vanhemmille itävaltalaiselle markiisi Carlo de Persille ja ruotsalaiselle Karin Gillbladille. Lasisto tilattiin 1900-luvun alussa  itävaltalaisesta Lobmeyrin lasitehtaasta ja Ebba sai lasiston myötäjäislahjana vanhemmiltaan. Posliinista valmistetut kultareunaiset ja kukka-aihein koristellut lautaset oli tilattu Ranskassa toimineelta Limogesin posliinitehtaalta 1890-luvulla.

Lahjoittajat ovat koonneet lahjoittamansa esineistön siten, että kaupunginmuseo voi tehdä kartanoelämää esittelevän kahden hengen kattauksen. Ehkä jossain näyttelyssä vielä päästään ihastelemaan kaunista kattausta koko komeudessaan.

Esineet kannattaa tietysti käydä katsomassa paikan päällä, mutta maistiaisiksi muutama kuva:

Kauniit esineet ovat esillä vitriineissään 1.10. asti, joten vielä on kuukauden verran aikaa käydä ihastelemassa.

Pieni kiire sen sijaan on ehtiä katsomaan Lasin aika -näyttelyä, sillä se on avoinna viimeistä viikonloppuaan. Loppuhuipennuksena on 2.9. Lasilauantai, jolloin näyttelyn tiimoilta on järjestetty paljon kiinnostavaa ohjelmaa. Paikalla on muun muassa lasinpuhaltaja ja näyttelyn voi kiertää vaikka useammankin kerran erilaisilla opastuksilla, sillä tarjolla on myös draamallinen opastus sekä suomeksi että ruotsiksi!

 

Esineen pitää säväyttää

Lasin aika -näyttelyä on jäljellä vähän vajaa kuukausi, joten vielä on aikaa käydä tutustumassa Kauklahden lasitehtaan vaiheisiin.

Olen ehtinyt katsoa näyttelyn melko moneen kertaan,  joten tuntui siltä, että nyt olisi hyvä saada mukaan joku, joka on innostunut lasista, mutta joka ei ole vielä katsonut näyttelyä. Onnistuinkin saamaan näyttelykaverikseni Elinan, joka on kiinnostunut vanhasta lasista ja astioista ja myös kerää niitä.

Kirkas lasi kiinnostaa Elinaa. 

– Mikään asiantuntija en ole, mutta olen aina tykännyt astioista. Kun opiskelemaan lähtiessäni muutin omilleni, halusin, että astiani olivat Arabiaa ja Iittalaa, Ikean astiat eivät kiinnostaneet, kertoo Elina.

Niin kuin moni kävijä, myös Elina bongaa vitriineistä tuttuja esineitä.

– Se on jännä juttu: vaikka ei muistele jotain tiettyä astiaa, niin kun sellaisen näkee museossa tai kirpparilla, muistaa heti, missä sellaisen on pienenä nähnyt tai missä sitä on käyttänyt.

Kirkas lasi on sopinut Elinan tyyliin. Nyt kolmevitosena myös värillinen lasi on alkanut miellyttää.

– Se on varmaan tällainen aikuistumisjuttu. Ensin sitä haluaa muokata omanlaisensa  tyylin, joka poikkeaa siitä, mitä lapsuuskodissa on ollut, mutta kun on vähän vanhempi, alkaa nostalgiakin purra, naurahtaa Elina.

– Minulla on pitkä historia kirkkaan lasin kanssa, mutta nyt tietyt värillisten lasien sävyt ovat alkaneet viehättää myös.

Pitäähän sitä koristeluakin kokeilla. Suomi 100 -vuoden kunniaksi sinisellä tussilla.

Elina ei ole keräilijä, joka ostaisi hinnalla millä hyvänsä.

– On kiva kiertää katsomassa ja etsimässä. Esineen pitää säväyttää, jotta sen ostan. Minua kiinnostaa 1950- ja 1960-luvun lasi, mutta hurjia summia en ole valmis maksamaan. Pikemminkin tarkoitus on etsiä jotain omaa silmää miellyttävää edullisesti.

Perheen kesälomareissuilla tutkaillaan myös muun Suomen tarjontaa ja usein jotain mukavaa saattaa löytyä nimenomaan muualta kuin pääkaupunkiseudulta.

– Jos kerääminen olisi liian helppoa, siinä menisi osa viehätyksestä ja samalla löytämisen ilo. Aina ei sitä säväyttävää löydy tai ei halua maksaa pyydettyä hintaa. Ja toisaalta on niinkin, että kun on saanut kerättyä jotkin tietyt halutut esineet, on tullut myös krantummaksi.

Ja sitten on myös tilakysymys.

– Ei kauniita esineitä ole kiva kerätä kaappiin, haluan pitää niitä esillä. Mitään isoja kokoelmia ei kerrostalokolmioon mahdu eikä keräilyn vuoksi ruveta isompaa asuntoa etsimään.

Näyttelykierroksen ja teekupillisen ääressä käydyn juttutuokion jälkeen on tietysti vielä kysyttävä, miltä näyttely kauniiden astioiden ystävästä vaikutti.

– Pieneen tilaan on onnistuttu tuomaan niin tehtaan historiaa kuin kauniita esineitäkin. Tosi viehättävä näyttely.

Näyttely sai siis hyvät pisteet. Museomakustelija puolestaan kiittää Elinaa hyvästä näyttelyseurasta:-)

Kermaisinta kermaa

Asiakaspalveluhommia on moneen lähtöön: niitä, joissa saa  kerran jos toisenkin ottaa vastaan harminpurkauksia ja sitten niitä, joissa enimmäkseen tapaa kiireetöntä väkeä.

– Jos asiakaspalvelusta saatua kokemusta ajattelee, niin kyllähän täällä työskentely on ihan kermaisinta kermaa, sanoo Enni Lappela, joka on toiminut opintojen lomassa oppaana Espoon kaupunginmuseossa vuodesta 2013.

– Yleensä museoon tulevat ihmiset ovat hyväntuulisia ja positiivisesti kiinnostuneita näyttelyistä.

Lasin aika -näyttelyn kuvat ovat erityisesti Ennin mieleen.

Kaiken kaikkiaan työssä ovat parasta ihmiset.

– Saattaahan se kuulostaa kliseeltä, mutta kaikkien mukavinta on, kun ihmiset tulevat juttelemaan ja kertovat muistojaan. Siinä oppii itsekin tosi paljon.

Enni ei liioin pidä pahana sitä, jos kävijä on kriittinen ja vähän haastaa miettimään.

– Se on ihan hyvä, jos joutuu terästäytymään, mutta toki on ikävää, ettei voi aina osaa vastata kysymyksiin. Eihän sitä voi kaikkia yksityiskohtia tietää, mutta silti harmittaa.

Lasin aika -näyttelyn opastuksissa on ainakin yksi taatusti kiinnostava asia.

– Uuni. Se ja sen toiminta kiinnostaa kaikkia ikään katsomatta. Ja monet ihastelevat myös sitä vitriiniä, jossa on Kauklahden maalattuja lasiesineitä.

Arkeologian opiskelijana Enniä kiinnostaa se, miten lasia tehdään.

Kamun lisäksi Enni on toisinaan töissä myös Glimsissä.

– Glimsin tunnelmallisesta tuvasta tykkään tosi paljon. Ja ehdoton suosikkini on Kino Riihi! Sillä on oma vakioasiakaskuntansa.

Ennin mukaan Kino Riihen näytöksiä on jo kysyttykin.  Enää ei tarvitse odottaa pitkään: heti heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina kello 15 Kino Riihi avaa ovensa ja filmejä pääsee näkemään sunnuntaisin läpi kesän ja Espoo-päivien aikaan 25.8.–27.8. joka päivä.

Historiaa askelten alla

Paikallishistoria on kova juttu. Aina välillä on hyvä saada perspektiiviä tähän aikaan ja tutustua omaan kotiseutuunsa historian silmälasit nenällä. Ja juuri sitä harrastettiin ihan joukolla Kauklahti-kävelyllä lähes helteisenä kesäpäivänä museolehtori Tiina Heron  johdolla.

Kauklahti-kävely aloitettiin Kauklahden kappelilta, joka on kohtalaisen uusi, mutta jonka ympäristö on täynnä historiaa. Paikalta on esimerkiksi löydetty keskiaikainen kalmisto. Eli ihan oikeanlaiseen ympäristöön on kappeli rakennettu.

Villinä versovan kasvuston takaa pilkottaa kalmiston muistokivi.

Jos on oikein hyvä mielikuvitus, voi kappelin parkkipaikalla seisoessaan suunnata katseensa yli nykyisen maiseman ja nähdä merenlahden yli vastarannan metsään – sillä lahtihan seudulla on ollut hyvin, hyvin kauan sitten.

Joskus teiden ja rautatien paikalla kuljettiin venekyydillä.

Kauklahti on ollut väkirikasta seutua ja hyvä paikka asua, sillä meri tarjosi mainiot kulkuyhteydet; ei tarvinnut jäädä ihan kotinurkille, kun saattoi purjehtia merta edemmäs kaupantekoon. Ostotavarasta onkin löydetty merkkejä myös Kauklahdesta.

Kaukaisemmista ajoista siirrytään Kauklahden lasitehtaan aikaan. Vanha kylänraitti on melkoisessa myllerryksessä, joten seisahdumme siellä vain tovin. Paljon on muuttunut, mutta tienoolla on sentään vielä Halmeen perinteikäs leipomo.

Kauklahti oli lasitehtaalle hyvä paikka, sillä siellä oli joki ja rautatie. Junat tosin olivat vähän toisennäköisiä.

Kauklahden asema oli Porkkalan miehityksen aikaan se asema, jossa veturi vaihdettiin neuvostoliittolaiseksi. Kauklahden jälkeen kuljettiin pimennetyin ikkunoin, ettei tilaisuus tekisi kenestäkään vakoojaa.

Kauklahden asemakin on alkuperäinen. Tiina kertoo, että neuvostoliittolaiset sotilaat koettivat käydä asemalla kauppaa paikallisten kanssa, mutta kaupankäynti kiellettiin ja sotilaat saivat luvan istua veturinvaihdon ajan junassa.

Aseman jälkeen kulkumme käy jokilaaksoon ja kohti entistä lasitehdasta. Espoonjoki ei ole  mikään mahtava virta, mutta joki kuitenkin.

Kun lähestymme entistä lasitehdasta, nykyistä Kuusakoskea, nimistökin kertoo lasitehtaan ajasta. Eikö muuten ole mainio juttu, että kun merkit entisestä katoavat, niin nimistö kertoo varhaisemmista ajoista? Silloin tulee ehkä jopa otettua selvää, mitä on nimien taustalla.

Ja siinähän se on: Kuusakoski, jossa ennen tehtiin lasia niin koteihin kuin julkisiin rakennuksiinkin.

Monet lasitehtaan aikaiset rakennukset ovat mennyttä historiaa, mutta esimerkiksi ihan tehtaan lähellä kävelytien varrella on vielä muistumana vanhoja raunioita.

Joki virtaa hyvin lähellä tehdasta, mikä oli hyvä juttu monestakin syystä: saatiin vettä tehtaan tarpeisiin, mutta päästiin myös äkkiä vilvoittelemaan. Eikä kyse ollut mistään rennosta loikoilusta, vaan veteen hypättiin vaatteet päällä ja pikku pulahduksen jälkeen jatkettiin töitä. Vaatteet sitten kuivuivat lasihyttien  kuumuudessa.

Täältä ne vormupojat hakivat vettä lasitehtaan aikaan.

Jos Kauklahti-kävely on mennyt sivu suun, mahdollisuuksia on vielä jäljellä kesäaikaan: 6.7., 13.7. 26.8. ja 27.8. Lähtö kello 15 Kaukalahden kappelin edestä.

Suosittelen lämpimästi: noin tunnissa käydään mukavalla tavalla läpi pitkä siivu alueen historiaa ihan autenttisilla paikoilla.

 

Hattuneuloja ja lampunjalkoja

Lasista kiinnostuneella espoolaisella on aika hyvät päivät: Kamussa on vielä koko suven ajan esillä Lasin aika ja jos kaipaa lisää lasia katsottavaksi, on melko lähellä sekä Suomen Lasimuseon että Merikeskus Vellamon uudet lasinäyttelyt.

Merikeskus Vellamon Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 on kiinnostava katsaus Karhulan lasitehtaan tuotantoon. Käykää katsomassa! Tähän blogipäivitykseen olen poiminut muutaman yksityiskohdan kertomaan, mitä kaikkea lasista on Karhulassa tehty.

Barcelonan malja n:o 2 – melkoinen komeus 1920-luvulta. Kuva ei valitettavasi kerro kokoa, mutta sitä maljalla riittää. Jalka ja maljaosa ovat erillisiä ja jalkaa voi käyttää toisinpäin käännettynä maljakkona. Siis monitoimimalja.

Kristallia tässäkin, mutta aika erilaista – koukerot ja kukat ovat poissa.  Maljakot ovat vuodelta 1936, suunnittelija ja hioja Rikhard Jungell. Jungell pyrki suunnittelemaan uusia malleja ja koristelutapoja kristalliesineisiin.

Hypätäänpä seuraavaksi sotatantereelle. Kuvassa on merimiina jatkosodan ajalta.

Entä mikä tämä pieni lasikippo mahtaa olla?

 Esine suunniteltiin suola-astiaksi, mutta lasinpuhaltajien ja -hiojien vaimot keksivät astialle myös toisen käyttötavan: suolakippo sopi mainiosti myös sormusrasiaksi, johon vihkisormukset saattoi panna yön ajaksi.

Kodin pieniä arkiesineitä tämäkin, kukanpidike. Omasta kaapistanikin löytyy tällainen – voisi hyvinkin olla vaikka juuri Karhulan tuotantoa.

Jos lasimassasta voi muovailla suurensuurta, niin voi siitä muovailla myös pienenpientä: näiden hattuneulojen päät ovat lasia.

Koreaa keltaista, vai mitä? Kuvassa on kelpetsikoristeltu lautanen. Kelpetsi – läpikuultava keltainen maalipinta – kiinnitettiin lasiin uunissa.

Omiin lempivitriineihini Lasin aika -näyttelyssä kuuluvat ne vitriinit, joissa on esillä lasinpuhaltajien omalla ajalla tekemiä töitä. Monenlaista tehtiin Karhulassakin. Karhulassa näitä töitä kutsuttiin sööläys- tai firaabelitöiksi.

Kuvaa katsomalla en keksinyt, mikä tämä voisi olla. Teksti kertoi, että lasiosan tekijä Oiva Söderholm käytti tätä nuottitelineen tuhkakuppina. Olisitteko arvanneet?

Ja lopuksi valaisinlasia, mutta vähän toisesta vinkkelistä. Lasisia lampunkupuja näkee tuon tuostakin edelleen, mutta harvemmin vastaan tulee lasinen jalkalampun jalka. Tässä on sellainen:

’

Lasia ja SuomiDesignia, osa 1

Toukokuinen lauantai: melkein kuin kesä kaikkien räntäsadepäivien jälkeen ja Weegee täynnä ohjelmaa. Kamussa vietettiin Lasilauantaita ja koko talon täytti ensimmäistä kertaa  järjestetty SuomiDesign Weegeellä. Lelumuseossa puolestaan oltiin fiftaritunnelmissa.

Kun näyttelykeskus Weegee avautui kello 11, ei kävijöitä ollut vielä kuin ihan muutama, mutta ilmassa oli kutkuttavaa tapahtumapäivän tuntua. Ohjelmaa oli sen verran runsaasti, että kuvakavalkadia riittää kahteen päivitykseen, tässä ensimmäinen.

Kamussa oli Lasilauantain merkeissä opastuksia, pääsi kokeilemaan koristeiden maalaamista, pihalla puhallettiin lasia ja keräilijöiden iloksi oli järjestetty myös kaksituntinen lasiesineiden tunnistusta. Kamun Pirkko Sillanpää ja Hannele Viilomaa Suomen lasimuseosta olivat paikalla hyvissä ajoin ja ehtivät vastailla kysymyksiin tovin, vaikka ensimmäiset tilaisuuteen tulleet jo odottelivat tunnistuksen alkua.

Pirkko Sillanpää ja Hannele Viilomaa valmistautuvat tunnistustilaisuuteen.

Ihan tyhjin käsin asiantuntijat eivät tunnistushommiin lähde, vaikka molemmilla kokemusta onkin runsaasti.

– Tunnistettavaksi voidaan tuoda mitä vain laidasta laitaan, ja vaikka vuosien mittaan  on oppinut yhtä ja toista, on hyvä olla mukana materiaalia, joista voi tarkistaa asioita, sanoo Hannele.

Niinpä hänellä oli mukanaan  pari kolme isoa laatikollista tietoa, muun muassa tehtaiden kuvastoja.

Tässä on kuvasto jos toinenkin.

– Kuvastoista on apua, sillä tehtailla on samantyyppistä tuotantoa. Esimerkiksi on tullut vastaan, että ostajille on myyty Kumelan tehtaan tuotantoa Kauklahden lasina. Kukkakoristein maalattuja lasiesineitä kun on valmistettu kummassakin tehtaassa, kertoo Pirkko.

Samantyyppisiä esineitä on markkinoilla ihan senkin vuoksi, että mallisuoja ei ole kovinkaan uusi asia. Kun lisäksi aiemmin ostettiin metallimuotteja ulkomailta, voivat esineet olla hyvinkin samannäköisiä. Ja arkilasia on muutenkin tehty joka tehtaassa.

Tunnistajilla ei käynyt aika pitkäksi, sillä esineitä riitti tunnistettavaksi koko kaksituntisen ajaksi.

– Tunnistettava esineistö oli kirjavaa. Kauklahden lasia oli muutama, kotimaisista tehtaiden kuten Riihimäen,  Kumelan ja Humppilan tehtaiden tuotteita oli myös eri aikakausilta. Monet kertoivat meille myös esineiden hankinnasta. Lasin keräilijät ovat usein hyvin perehtyneitä lasiin ja tietävät alasta paljon, sanoo Pirkko.

 

Lämpimänä päivänä alkoi janottaa, joten oli hyvä syy käydä tutustumassa Lelumuseo Hevosenkengän kokiskahvilaan.

Ensin kokista, sitten hampaiden suojiksi purkkaa.

Samalla käynnillä piti tietenkin tutkailla 50-luvun lelusaldoa sekä museon näyttelyssä että pop up -vitriinissä, jossa oli esillä 50-luvun lapsen, kirjailija ja kuvittaja Kristiina Louhen lelusuosikkeja.

Löytyykö tuttuja juttuja?

Ah, kuninkaallista romantiikkaa.

Kristiina Louhen kirjasuosikkeja olivat Hanhiemon satuaarre ja Aarteiden kirja. Rakkain lelu oli äidin neuloma nalle.

Ensi viikon päivityksessä käydään catwalkin tietämillä ja tavataan lasinpuhaltaja. Pysy mukana!

 

 

Mitäs Manti syynää?

Museoteatteri on herkkua, jota ei ole ihan joka museossa tarjolla. Menkää ja kokekaa – voi olla, että museoteatterikärpänen puraisee.

Kansainvälisenä museopäivänä Lasin aika -näyttelyssä kierrokselle lähtijät syynättiin ensin tarkkaan ihan suurennuslasin kanssa: eihän lasitehtaalle voi ottaa töihin ihan ketä tahansa! Kökkelin Mantin, tuon tarkan syynäjän takaa löytyy näyttelijä Helena Ryti.

Miten Mantin hahmo syntyi?

– Jokaista museoteatterityötä edeltää perehtyminen näyttelyyn ja sen aiheeseen. Luin Kauklahden lasitehtaan historiaa ja sieltä löytyi ammattinimike syynääjä. Se herätti kiinnostukseni ja siitä se lähti.

Mutta ammattinimike ei vielä tietenkään riitä hahmon luomiseen. Helenalle on tärkeää keksiä nimi, oikeastaan vasta sitten hahmo lähtee kehittymään omaksi persoonakseen.

– Etsin epätoivoisesti sopivaa nimeä. Luin vanhoja lasilehtiä, tutkin syntymä- ja kuolinilmoituksia. Sitten parissakin kronikassa tuli vastaan Amanda. Se tuntui sopivalta. Hahmojeni nimiin liittyy aina jokin juttu, niin tähänkin Kökkelin Mantiin. Mantin toinen nimi on Kyllikki. Ja koska kaiman, Kyllikki Salmenhaaran, erikoisala oli kajolasi, sai Manti sukunimekseen Kajo: Amanda Kyllikki Kajo, kutsumanimeltään Manti.

Ilmiasu puolestaan syntyi kuvia katsomalla. Kerrospukeutuminen oli kätevää lasitehtaan töissä.

Helena Rytiä on nähty Espoon kaupunginmuseossa monessa hahmossa, milloin räpsyriipsisenä turistiemäntä-Ingana, milloin maustekauppiaan leskenä.

– Aina täytyy miettiä, mistä kulmasta ja kenen silmin näyttelyä katsoo ja siitä kertoo. Hahmolla pitää olla taustansa ja tarinansa. Roolihahmo pitää rakentaa ihan niin kuin näyttelijäntyössä muutenkin

Monessa museossa museoteatteria tehneellä Helenalla on jo koko joukko roolihahmoja taskussaan.

– Kun on tehnyt taustatyön, henkilöt voi kaivaa esiin milloin vain, kun on tarve.  Kollega on sanonut tästä hyvin: kun kirjoittaa hahmonsa itse, se on jo kehoon kirjoitettu.

Kierroksella eletään 1940-lukua, ja Manti varoittaa menemästä liian lähelle rajaa  – siellä on Neuvostoliitto.

Hyvä taustatyö on tarpeen, jotta faktat ovat hallussa ja jotta  erilaisiin ryhmiin ja tilanteisiin on varautunut. Alakoululaisille Mantilla pitää olla vähän erilaiset jutut kuin aikuisille.

– Mitä nuorempia mukanaolijat ovat, sitä enemmän Mantin kierroksella on toiminnallisuutta. Ja lapset lähtevät todella hyvin mukaan tekemiseen.

Mantin arvion mukaan tällä nelivuotiaalla on selvää taipumusta lasitehtaan töihin.

– Jokainen hahmo syntyy tutkimusmatkan kautta: ensin on opeteltava termit ja muut ja loppuvaiheessa hahmo pitää sijoittaa näyttelyyn ja miettiä, miten sillä liikutaan ja miten mukanaolijoita osallistetaan.

 

Manti esittelee kopulia. ”Sain tällaisesta itsekin kerran päähäni, kun en liikkunut hytissä tarpeeksi vilkkaasti. Kerrasta opin.”

Museoteatterin tekijöitä on Suomessa ehkä kourallinen. Helena tuumii, että jatkaa hommia vielä rollaattorinkin kanssa.

– Tykkään tästä niin älyttömästi!

Mantin kierrokselle pääset vielä kahdesti ennen näyttelyn päättymistä:

la 26.8. klo 13 ja la  2.9. klo 15.

 

 

 

Puristelasista se alkoi

Espoolaispariskunta innostui reilu parikymmentä vuotta sitten keräämään ulkomaista puristelasia. Kun keräily ulottui myös kotimaiseen puristelasiin, mukaan tuli Kauklahden lasitehtaan tuotanto – ja siinä sivussa muutakin kuin puristelasia. Paikallisuuskin alkoi pariskuntaa kiehtoa. Niinpä kokoelmissa on monia kiinnostavia esineitä. Nyt kannattaakin käydä taas tutkimassa Lasin aika -näyttelyn pop up -vitriinit!

Johtuneeko jatkuvista räntäsateista, että vihreän kaipuu alkaa olla melkoinen. Ehkä senkin vuoksi tämä korea kolmikko hivelee silmää. Mielikuvitus ehtii vielä pidemmälle ja asettelee jo maljakoihin pihapuutarhan kukkia…

Tässä vanhan hintakatalogin kannessa on puhdaslinjaisen maljakon kuva.

Ja kun vertaa seuraavaan kuvaan, näyttää aika selvältä, että siinä on malli. Varsin vanhaa Kauklahden lasitehtaan tuotantoa siis.

Siro kermanekka kelpaisi mihin tahansa pöytään, sillä hienovarainen koristelu ei riitele muiden astioiden kanssa.

Käpykannu on huomattavasti koristeellisempi, ja tuntuisi kaipaavan tummasävyisten, koristeelliisesti sorvattujen huonekalujen seuraan.

Värikkäät lasiesineet ovat kuin karamellejä, varsinkin kun koolla on kolmen joukko. Näitä lasiesineitä koristaa metsästysaiheinen kuviointi.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä aika monta sokerikkoa, mutta enpä muista, olenko koskaan nähnyt hauskempaa kuin tämä matala malli. Tilavuus on sen verran vähäinen, ettei sokeripaloja tarvitse metsästellä kovin syvältä.

Uusiin asioihin perehtyessä myös uutta asiaa tulee eteen jatkuvasti. En esimerkiksi ollut koskaan kuullut sikarisäiliöstä. saati tiennyt, minkä näköisiä ne voisivat olla. Jos lukijoissa on muitakin, joille moinen esine on uusi, niin tässä malli:

Tässä kuvasarjassa ei suinkaan ollut kaikkia näytteillä olevia esineitä, joten kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa lähempää.

 

 

Kasaria koko viikonloppu

Ensi viikonloppuna Weegeen valtaa 1980-luku. Star Wars, olkatoppaukset, kreppikiharat, elektroniikkapelit… Ihan hevillä kasaria ei unohda, jos sen ajan on elänyt.

Lasten museofestareilla on on paljon ohjelmaa, joten jotain löytyy niin vanhemmille kuin  lapsillekin. Eikä kukaan kiellä ottamasta mukaan kummeja, mummeja, tätejä ja setiä ja muuta lähipiiriä.

– Tänä vuonna Weegeelle pääsee näppärästi myös bussilla: kello 11-15 tasatunnein lähtee ilmainen bussikuljetus Kiasman edestä, kertoo ts. museolehtori Jenni Siltainsuu Espoon kaupunginmuseosta.

Kasariviikonloppua varten Jenni on kaivellut esiin ajan esineitä, jotka ovat tuttuja 80-luvun eläneille, mutta saattavat olla hyvinkin vieraita 2000-luvulla syntyneille. Niin kuin esimerkiksi korvalappustereot.

Omassakin huushollissa pyörii vielä satukasetteja, joita hankittiin erityisesti pitkiä automatkoja varten: kasetti  korvalappustereoihin, kuulokkeet korville ja takapenkki malttoi  olla ainakin tovin tyytyväisenä. Nyt moinen on ihan retroa ja outoa.

– 2000-luvulla syntyneet lapset eivät välttämättä heti kättelyssä hahmota, miten esimerkiksi korvalappustereot toimivat. Puhumattakaan puhelimesta, jossa on numerolevy: jos sellaista puhelinta ei ole käyttänyt, ei tiedä, että ensin nostetaan kuuloke ja sen jälkeen pyöritellään numero.

Vanhempi polvi voi tässä vaiheessa pyöritellä päätään epäuskoisena. Mutta näin se vain menee – kun aika kuluu, maailma muuttuu ja myös esineet sen mukana. Harvapa meistä vanhemmistakaan osaa käyttää tai edes tunnistaa työvälineitä, joita käytettiin vaikkapa vuosituhannen alussa maataloudessa.

Nostalgiaa tuleva viikonloppu joka tapauksessa tulvii. Weegeellä voi muun muassa törmätä Star Wars -hahmoihin, pelata Pelikolossa tietokonepelejä, kuunnella Gommia ja Pommia tai ihmetellä Timo Taikurin temppuja.

– Kinoliinossa Kamussa voi katsoa legendaarisia lastenohjelmia, tarjolla on esimerkiksi Pelle Hermannia, Rölliä ja Pupu Tupunaa, kertoo Jenni.

Jos kasariajasta kaipaa välillä vähän kauemmas menneisyyteen, voi osallistua Perheiden museotuntiin Lasin aika -näyttelyssä tai suunnitella oman lasikoristeen Kauklahden lasitehtaan mallien  innoittamana. Tai jos kasarivaihde on päällä, voi miettiä, millaisia kuvioita 1980-luvulla suosittiin.

Uiskenneltuaan eri puolella Weegeetä nostalgian laineissa voi vielä koota skräpäten omista kasari- tai muista muistoistaan muistojen taulun Kasarimuistot-pajassa. Yksin tai yhdessä lasten kanssa.

Palataan siis ensi viikonloppuna Weegeellä kasariaikaan kreppikiharat liehuen.  Jos kreppirauta on jo matkannut kierrätykseen, voi festarikampauksen hankkia paikan päällä kasarikampaamossa.

Katso netistä museofestareiden koko ohjelma ja valitse itsellesi parhaat palat.

Vihreä wau ja muita valintoja, osa 2

Aloitetaan esinekavalkadin toinen osa hehkuvalla sinisellä.

Siniset potpourri- eli tuoksuruukut silmä poimii näyttelystä ihan väkisin, ovat ne sen verran koreat ja erikoiset. Niitä katsellessa tulevat mieleen romaanit, joissa juostiin hakemaan hajusuolaa, kun joku pyörtyi.

Ruukuista tuli minulle suorastaan pakkomielle, ja halusin kovasti saada niistä jotain lisätietoa.

1700-lukua tutkinut Johanna Ilmakunnas on kirjoittanut, että esimerkiksi Hedvig de la Gardien suuressa seurusteluhuoneessa Tukholmassa oli kaksi posliinista potpourri-ruukkua muiden hienojen esineiden ohella.

– Tuoksuruukku kuului rokokoon 1700-luvun tapakulttuuriin. Hyvä tuoksuhan ei ole vain tämän ajan juttuja. 1700-luvulla ei ollut sen paremmin deodorantteja tai tolua. Ruukkuun laitettiin kerroksittain yrttejä, ruusunterälehtiä ja suolaa. Kun seosta sekoitettiin ja kansi avattiin, leijaili hyvä haju huoneeseen, kertoo Minna Vento.

Tiedossa on, että ruukkuparin puhalsi Johan Blom vuoden 1925 Suomen Messuille. Mitään uutta luovaa muotoilua ruukut eivät ole, sillä niihin otettiin malli Göteborgin lasitehtaan potpourri-uurnasta – kas kummaa – 1700-luvun lopulta. Rokooon hengessä oltiin siis edelleen

Mutta mitä ihmiset tekivät tällaisilla ruukuilla 1920-luvulla? Olihan aika jo melko tavalla toinen 1700-lukuun verrattuna. Kyselin lisätietoja intendentti Annamari Eskolalta.

– Minun käsittääkseni tällaisia ruukkuja käytettiin 1920-luvulla ennen kaikkea koriste-esineinä. Kalliitahan tällaiset esineet olivat, mutta kyllähän 1920-luvulla Suomesta löytyi ostovoimaista väkeä.

Näyttelyssä on esillä runsaasti kukkakuvioin koristeltuja maalattuja esineitä, joista Kauklahden lasi tunnetaan. Siniturkoosit kuviot näyttävät kuitenkin olevan vähän harvinaisempaa mallia.

– Näistä on arveltu, että malli saattaisi olla Kyllikki Salmenhaaran. Mitään signeerausta ei kuitenkaan ole, joten nämä päätyivät taiteilijavitriinin sijaan tähän maalattujen lasiesineiden vitriiniin, sanoo Minna.

Näissä lysteriastioissa on menneen maailman patinaa ja aimo annos blingiä. Hieno hohde, mutta hohteella on hintansa.

– Tällaisia tuskin enää tehtäisiin, kimaltava pintahan saatiin aikaan myrkyllisellä höyryllä. Ja haluaisiko kukaan ostaa esinettä, jos siitä käytettäisiin nimeä myrkkylasi? Hohtolasi on tietysti paljon kutsuvampi nimitys.

Mikä ihana värisuora näissä puristelasiastioissa onkaan! Sopisivat vieläkin väreistä viehättyneen pöytään.

– Näyttelyn kannalta tässä on hauska karkkivärimaailma. Samalla voi tarkastella, miten hienosti lasi taipuu: samasta mallista sai aikaan monenlaista vain esimerkiksi muuttamalla astian suun muotoa.

Toden totta. Konsteja on, kun halutaan variaatioita. Aika pienellä muutoksella saadaan vaihtelua, mutta silti tyyli pysyy yhtenäisenä.

Theodor Käppi, Helena Tynellin luottokaivertaja on saanut oman vitriininsä näyttelyyn. Mikä mahtoi olla Käpin tausta?

– Theodor Käppi opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa, mutta lähteet eivät kerro, mitä hän opiskeli. Pitkän uran Käppi kaivertajana joka tapauksessa teki ja opetti muun muassa Auvo Nuolivaaraa.

Näkee kaiverrettua lasia edelleen, mutta vähemmän kauppojen hyllyillä. Kun vähän googlailee, löytää yhtä ja toista. Taitavalta kaivertajalta voi näemmä tilata vaikka oman muotokuvansa lasiin kaiverrettuna. Tai koiransa. Tai suosikkiyhtyeensä logon. Muun muassa.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: Helena Tynellin pilkulliset maljakot. Klassinen muotoilu kestää aikaa.

– Nämä ovat tosiaan ajattomia ja moderneja, mutta silti niissä on kiva 50-luvun tuntu.

Niinpä. Sopisi ilman mitään nikottelua tendikkääseen sisustuskuvaan. Ei ihme, että Tynelliä kerätään innolla edelleen.