Glimsin piha peruskorjataan vanhaa kunnioittaen

Kuun vaihteessa loppui Glimsin kesäkausi – ja alkoi piharemontti. Ei siis tarvitse säikähtää, vaikka museon pihapiiriin astuessa edessä olisikin aivan toisenlaista toimintaa kuin tavallisesti. Museo on kuitenkin auki myös piharemontin ajan, joten portista voi astua rohkeasti sisään.

Niin kuin mikä tahansa piha myös museon piha kaipaa välillä uudistusta. Oman pihansa voi yleensä myllätä halutessaan aivan uuteen uskoon, mutta arvokasta kulttuuriympäristöä kunnostettaessa ei voida tehdä mitä tahansa.

– Kun kohde on arvokas perinneympäristö, sitä peruskorjataan vanhaa vaalien ja säilyttäen, sanoo intendentti, arkkitehti Marja Sahlberg Espoon kaupunginmuseosta.

Glimsin pihapiirin peruskorjausta ja kunnostustöitä onkin edeltänyt perinpohjainen kasvillisuusinventointi, jossa on selvitetty myös kasvillisuuden ikä ja kunto.

– Se, mitä kasvillisuuden suhteen tehdään, on lähinnä palauttavaa. Apuna suunnitelman teossa ovat olleet kasvillisuusinventoinnin lisäksi muun muassa vanhat valokuvat, kertoo Marja.

Kun aikaa kuluu, pihan muutokset aiheuttavat usein ongelmia pihapiirin rakennuksille.

– Aikojen saatossa maasto on kohonnut liian korkealle ja se on aiheuttanut sen, että vedenohjaus on pielessä: vedet valuvat rakennusten seinustoille ja alle.

Mylläystä on siis tiedossa useassa kohteessa Glimsissä. Suoja-aidat ja kaivinkone ovat jo ilmestyneet yläpihalle, jossa virheelliset vedenohjaukset aiheuttavat eniten huolta. Myös piha-alueen kulunut nurmialue uudistetaan ja se vaatii kasvualustojen vaihtamista ennen kuin tilalle saadaan uusi nurmi.

– Maa-ainesta tulee aika paljon, ja se kuljetetaan alapihan ja riihen väliseen maastoon. Alapihan alueella on siis liikennettä koko ajan.

Remontin aikana ei välttämättä ole koko ajan pääsyä kaikkiin Glimsin rakennuksiin, mutta päärakennukseen ja tupaan on tarkoitus säilyttää kulku myös remontin aikana.

Glimsin maisemat saattavat muuttua jonkin verran, sillä osa puista on vanhoja ja huonokuntoisia.

– Jos katsoo vanhoja valokuvia, maisema on vuosisadan vaihteessa ollut paljon avoimempi kuin nyt – valtaosa puista on Glimsin historiaa ajatellen melko uutta perua. Huonokuntoiset puut täytyy kaataa jo turvallisuudenkin takia.

Kun kohde on niin suosittu kuin Glims on, turvallisuus täytyy ottaa vakavasti huomioon. Niinpä esimerkiksi tuvan nurkalta kahvilalle suuntautuva polku pannaan uusiksi.

– Se on todella hankala ja varsinkin liukkaalla kelillä myös vaarallinen. Pihan uudistuksessa polun kohdalle tehdään maastoportaat.

Muutoksia on siis tulossa. Piharemontin pitäisi valmistuman syksyn aikana. Vähän arvelen, ettei Museomakustelija malta pysyä kameroineen pois Glimsin tienoilta. Pitäähän sitä seurata, mitä kaikkea siellä tapahtuu…

Musiikki vie aikamatkalle

Museomakustelija lähti vähän etukenossa tutustumaan Glimsin Espoo-päivän tarjonnan musiikilliseen osaan: sunnuntaina 27.8. Glimsissä esiintyy muusikko, säveltäjä ja luova tuottaja Anni Tolvanen, jonka instrumentti on avainviulu.

Hän kertoo, että avainviulu – nyckelharpa – on Ruotsin kansallissoitin. Maallikolle se on silti aika eksoottinen soitin ja näyttääkin erikoiselta. Miten päädyit juuri avainviuluun?

– Olin laulanut sekä soittanut pianoa ja halusin kokeilla jotain uutta. Lähdin parikymppisenä opiskelemaan Ala-Könni-opistoon ja siellä pääsin kunnolla kokeilemaan ja sitten opiskelemaan avainviulun soittoa.

– Olin alun perin ajatellut soittimeksi viulua, ja pariksi vuodeksi pudotinkin avainviulun pois, mutta palasin takaisin sen pariin. Avainviulu oli ja on minusta suunnattoman siisti soitin.

Anni Tolvanen antoi pienen soittonäytteen vanhan Marian sairaalan portailla. Sunnuntaina avainviulua kuullaan Glimsissä.

Anni Tolvasta kiinnostavat historia ja historian estetiikka, mutta myös se, mitä tekniikalla pystytään tuottamaan, sillä hänellä on pitkä historia peliharrastajana.

– Musiikin avulla voi aikamatkailla, voidaan tuoda historiasta nykyaikaan asioita ja nautiskella, vaikkakaan samaa estetiikkaa ei voi saavuttaa. Ennen tallennusmahdollisuuksia suurin osa musiikista oli live-musiikkia, nykyään 99 prosenttia kuulemastamme musiikista on nauhoitettua. Musiikilla on eri merkitys meille kuin esimerkiksi niille, jotka elivät muutama sata vuotta sitten.

Niinpä meille se aito ja oikea tulkinta ei yleensä olekaan livenä kuultu vaan jokin tietty levytys.

– Aika monet artistit esiintyvät live-keikoilla playpackina, sillä kuulijat odottavat tiettyä soundia, jossa on mukana paljon digitaalisuutta. Live-keikoillakin pystytään tekemään äänelle paljon, mutta ei samalla tavalla kuin studio-oloissa.

Pitkään pelit olivat Tolvasen harrastus, musiikki puolestaan ammattipuolta.

– Meni aika pitkään, ennen kuin keksin, että voin yhdistää nämä kaksi asiaa, vaikka olin säveltänyt musiikkia peleihin. Tällä hetkellä vedän Digitalents Helsingissä GameDev Labia, joka on nuorille aikuisille suunnattu eräänlainen esihautomo start up -yrityksille.

Ensi sunnuntaina Glimsissä Anni Tolvanen vie kuitenkin kuulijat pohjoismaisen kansanmusiikin pariin ihan livenä. Toista samanlaista hetkeä ei tule.

– Jokainen esityskerta on ainutlaatuinen: eivät pelimannitkaan soita kappaletta kahta kertaa peräkkäin tismalleen samalla tavalla.

****

Sunnuntaina siis Glimsiin: 27.8. kello 13 Pohjoismaista kansanmusiikkia ja pelimanniperinnettä. Anni Tolvanen: avainviulu ja laulu.

Kestikievarin kautta Helsinkiin

Jos nykyään valitetaan teistä, niin tehtiin sitä ennenkin: matkustavaiset valittivat teiden kunnosta ja talonpojat tienpidon taakasta.

– Talonpojilla oli vastuullaan tietyt tienpätkät, jotka piti pitää kunnossa. Tiet oli jaoteltu kuntoisuusluokkiin ja tienpitovastuut määrättiin niin, että kukin sai  huollettavakseen sekä parempaa että huonompaa tietä, kertoo museo-opas Roosa Ruotsalainen, joka piti Glimsissä kiinnostavan opastuksen Kärrypoluista rautatiehen.

Kunnossapitoon liittyviä asioita vietiin usein käräjillekin, ja jos talonpojan katsottiin laistaneen velvollisuutensa, sakkosumma saattoi olla iso.

Kun rakennettiin siltoja, talonpoikien piti toimittaa rakennusmateriaaleja. Mahdolliset vastuut otettiin huomioon jo rakennusvaiheessa.

– Pölkyt merkittiin, ja näin tiedettiin, kuka oli vastuussa, jos pölkky petti alta, kertoo Roosa.

Glimsin sijainti on ollut oivallinen: vain kivenheiton päässä Kuninkaantiestä.

Teitä kuluttivat sotilaat ja valtion asioissa liikkuvat, mutta kun aikaa kului, teillä näkyi muitakin matkustajia. Ihan noin vain ei kuitenkaan matkaan lähdetty, vaan mukana piti kantaa matkustuslupaa.

– Jos oli kyse pienemmästä matkasta, luvan kirjoitti pappi, pidemmälle matkalle tarvittiin lupa maaherralta. Matkustuslupa oli tärkeä, sillä ilman sitä ei saanut kestikievarista kyytiä.

Glimsissä kestikievari on ollut kolmeen otteeseen. Tilan sijainti Helsinkiin johtavan tien varrella Kuninkaantien läheisyydessä on ollut hyvä kestikievarinpidon kannalta.

Kunnollisen kokoinen tupa oli Glimsissä tarpeen jo pelkästään kestikievaritoiminnan takia.

Kestikievarinpidolla oli talonpojan kannalta omat hyvät ja huonot puolensa.

– Kestikievarin isännän ja renkien ei tarvinnut lähteä sotaan ja isännällä oli myös anniskeluoikeus. Toisaalta kestikievarinpito oli hyvin säädeltyä ja talossa piti olla monenlaista tavaraa ja tarviketta, niin matkustavaisille kuin heidän hevosilleenkin.

Ja tietysti kestikievarissa piti olla kyytiä tarjolla. Talonpojilla oli kyyditsemisvelvollisuus, ja kun joku tarvitsi kyydin, ensimmäisenä lähti ajoon se, kenellä vuoro oli. Jos kaikki hollikyytivuorolaiset olivat ajossa, valjastettiin kievarin omat hevoset. Jos tämäkään ei riittänyt, vuoroon tulivat reservitilat, jolloin hevonen haettiin vaikka peltotöistä.

– Hollikyydit olivat isoja taakkoja, ja niistä yritettiin luistaa.

Tätä pilttuuta on käytetty, sen näkee jo lattiasta.

Kun Roosaa kuunteli, havahtui siihen, että vaikka ajat ovat muuttuneet, monia matkustukseen liittyviä seikkoja on säädelty hyvin samaan tapaan niin nyt kuin paljon, paljon aiemmin. Nykyään hotellissa täytetään lomake ja samaan tapaan ennen vanhaan kestikievarissa pidettiin päiväkirjaa, johon tulijat kirjoittivat tietonsa.

Tämännäköinen oli Glimsin kievarin päiväkirja.

Ja ihan samalla tavalla nytkin pitää huoneessa olla puhtaat lakanat, ruokaa tarjolla ja taksat selvillä. Jotkut asiat siis matkailussakin ovat oikeastaan pysyneet suurin piirtein ennallaan, vaikka hevoskyydillä ei liikutakaan. Kyytejäkin voi joutua odottelemaan ihan niin kuin ennenkin…

Glimsin kestikievarin kammari ei ollut ollenkaan hullumman näköinen.

 

 

 

 

 

Kankaistaan emäntä tunnetaan

Monille tulee kangaspuista mieleen ensimmäisenä mattojen kudonnan reipas kolke. Mutta kudotaan sitä muutakin. Glimsin tuvassa  Jenni Sahramaa kutoo pienillä kangaspuilla kapoista villakangasta, josta ei äkkiseltään tiedä, mikä siitä on tulossa.

– Kudon säärisiteitä. Ne ovat vähän kuin jalkojen kaulaliinat, selventää Jenni.

Jennin kutomien säärisiteiden mallina on kalmistolöytö.

– Rautakaudella kudottiin erilaisia toimikkaita, tämä on murtotoimikasta.

Arkeologina Jenniä kiinnostavat nimenomaan historialliset tekstiilit. Tekstiilien historia ulottuukin kauas, sillä vaatteitta ei hevillä selviä.

Kun vaikkapa hamekangas tehdään alusta alkaen, siinä vaaditaan aikaa ja monenlaisia taitoja. Naimattomat tytöt eivät suotta esitelleet valmistamiaan tekstiileitä, sillä tekstiilityö oli talon elämänmenossa hyvin keskeinen asia.

– Kankaankudonta oli tärkeää ja sitä varten tarvittiin lankaa. Kehräämistä olikin eniten ja sitä tekivät kaikki taitojensa mukaan. Sanonnan mukaan vanhat ja taitavat kehräsivät loimilankoja, kudelankojen kehrääjäksi kelpasi vähemmälläkin kokemuksella.

Yksi hamekangas vaati paljon työtä ja siksi sitä myös osattiin arvostaa.

– Yksi villakangas on ollut valtavan arvokas: tekstiilit kirjattiin mukaan perunkirjoihin. Jo se osoittaa tekstiilien arvon. Vaatteiden elinkaari oli myös ihan toinen kuin nykyään.

– Aiemmin kudottiin tarpeeseen ja suunniteltiin, mitä mistäkin kankaasta tehdään. Joissain taloissa saatettiin tehdä kaikki alusta loppuun itse, mutta toisinaan valmis kangas vietiin esimerkiksi värjäämistä varten värjärimestarille.

Ei siis ihme, että Glimsissäkin on esillä monenmoisia tekstiilien valmistukseen liittyviä esineitä. Käykääpä tutustumassa.

Tunnetko nämä pellavanmuokkauksen välineet?

Entä mitkä näistä ovat tuttuja?

Vinkki: keskiviikkona 23.8. on pellavakeskiviikko ja 25.8. Espoo-päivän juhlinnan ensimmäisenä päivänä karstataan ja kehrätään villaa. Espoo-päivän juhlinnan kolmantena päivänä 27.8. on toinen mahdollisuus tutustua pellavan muokkaukseen ja samana päivänä pääsee tutustumaan myös nypläykseen ja makrameen tekoon.

Kaneli ja Kanelin lapset

Glimsin kanaparvessa on ollut hyvä tipukesä: ensin tipuja sai hoidettavakseen Kaneli ja muutaman päivän päästä Hulda.

Kaneli ja Kanelin muutaman päivän ikäiset tiput.

Reilun viikon päästä ensimmäisistä kuvista Kaneli on päässyt tipuineen jo kanatarhaan. Tiputkin ovat jo selvästi isompia.

– Poikasiässä tipujen täytyy saada energiarikasta ruokaa – ja se tietysti houkuttaa tarhan muita kanoja ja kukko-Gustavia. Siksi pitää vähän vahtia, että kanatarhan muu väki pysyy omalla ruokakupillaan, jotta tiput saavat syödä rauhassa tarpeekseen, kertoo Ninni Finnberg.

Glimsin kanatarhan hidalgo on kukko-Gustav.

Glimsin kanatarhan asukkaat ovat Alhon kannan maatiaskanoja. Maatiaiskanoilla on muutamakin etu, joiden vuoksi niitä kannattaa suosia.

– Maatiaiskanat ovat sitkeitä ja kylmänkestäviä, ne haluaisivat ulkoilla vielä nollakelissä. Kanalan lämpö voi olla 4–5 plusastetta, kun rotukanat vaativat 15 plusasteen lämmön. Lisäksi maatiaiskanoilla on hyvä hautomis- ja hoivavietti, joten ne pitävät itse hyvän huolen poikasistaan.

Kaneli sekä vahtii poikasiaan että opettaa niille taitoja.

Ninnillä on reilusti kokemusta kanoista, sillä hänellä on niitä itselläänkin. Totuttelua kanojen pitäminen silti vaatii.

– Nisäkkäillä on nisäkkäiden logiikka, kanoilla lintujen logiikka – sitä piti opetella tuntemaan. Kanoilla on selkeä päiväjärjestys: aamulla herätään, sen jälkeen seuraa sukiminen ja venyttely, sitten on ruoan vuoro, sen jälkeen taas on munimisen tai kylvyn vuoro. Ja sitten taas syödään, minkä jälkeen vetäydytään viettämään siestaa. Ja siestan jälkeen on vuorossa taas ruoan etsintä.

Vaikuttaa aika rennolta meiningiltä. Ja sitä se onkin, jos parvi on melko pieni. Silloin on kanoilla on tilaa ja aikaa elää stressitöntä kanan elämää. Ja kaipa se on kukollekin mukavampaa, jos rouvat ovat stressittömiä.

Pieni vihreä lisä ateriaan.

Mikä kanoissa on mukavaa?

– Jokaisessa parvessa on persoonia, ja sitä on mukava seurata. Joukossa on aina yleensä joku kiukkupussi, mukaan mahtuu myös supersosiaalisia ja joo-miehiä. Glimsin kanoista Hulda on alusta asti ollut omapäinen ja topakka, se pitäisi taatusti poikasensa hengissä luonnossakin.

Pienkanalan pidossa on hommansa, mutta on siinä etujakin.

– Pienkanalan munat ovat ihan toista kuin kaupasta saatavat. Ja jos on kanoja, ei biojäteongelmaa ole, naurahtaa Ninni.

Menkääpä Glimsiin seuraamaan kanalan elämää. Sitä katsellessa voi vierähtää muutamakin tovi.

Rajasuutarilla riitti hommia

Museo-opas Valter Aspö on jo Glimsin kuistilla virittelemässä suutarin ompelukonetta, kun tupsahdan paikalle. Valter on luvannut näyttää välineitään ja kertoa rajasuutarin työstä muutaman päivän etukenossa ennen seuraavaa työnäytöstä.

Ja melkoiset työvälineet Valterilla onkin! Ompelukone on jykevä (ei mikään muovivempula) ja se sekä monet muutkin välineet näyttävät vanhoilta.

– Vanhoja ne ovatkin, sillä ne ovat isoisänisäni peruja, kertoo Valter.

Mistä tulee nimitys rajasuutari?

– Rajasuutari-nimitystä käytettiin suutarista, joka ei ollut suorittanut mestarintutkintoa. Rajasuutari  korjasi kenkiä, ei valmistanut niitä. Moni saattoi olla itseoppinut ja tehdä korjaustöitä jonkin muun työn ohella.

Ja korjattavaa kyllä riitti, sillä kengät olivat kalliit, joten uusia ei heti hankittu vaan vanhoja korjattiin. Esimerkiksi kumiteräsaappaan nahkavarret kestivät pidempään kuin kuminen terä joten vanhoihin varsiin ommeltiin uudet terät. Kätevää.

Tämä on lavastusta, mutta näin kumiteräsaappaan korjaaminen sujuisi.

– Lapset ja nuoret kulkivat paljon avojaloin. Köyhät ihmiset saattoivat kävellä avojaloin kirkkoon ja panna kengät jalkaan vasta ennen kirkkoon astumista: oltiin vähän hienompia, mutta kengät eivät kuluneet niin paljon.

Valter näyttää, miten kylmäsuutaria käytettiin.

Ompelupihdeistä on apua, kun pitää ommella paksua nahkaa.

Valterin peritty työvälinearsenaali on melkoisen laaja.

– Ei kaikilla rajasuutareilla välttämättä ollut näin paljon välineitä, vähemmilläkin työvälineillä kyllä pystyy kenkiä korjaamaan, sanoo Valter.

No, miten paljon kenkien korjaamista riittää?

– Jonkin verran korjaan kyllä, mutta kovin paljon ei kerkeä – on niin paljon muutakin tekemistä, tuumaa Valter.

Niinhän se tahtoo olla, kun osaa monenlaista…

Menkääpä katsomaan Glimsiin, kun Valter pitää työnäytöstä. Seuraava kerta on tiistaina 1.8. kello 13–15.

Leipää!

Glimsin tuvan katossa on vartaissa melkoinen määrä leipiä. Ihan syystä. Leipä on ollut maalaistalon turva.

– Talolla meni hyvin, kun  sillä oli kahden vuoden varasto leipää. Jos ei ollut leipää, oli kerjuu hyvin lähellä, kertoo ts. koordinaattori Ninni Finnberg.

Leipä on puoli ruokaa -sanonnalla oli siis vankka perusta. Ja kun nyt puhutaan leivästä, puhutaan nimenomaan ruisleivästä.

– Ruis oli maalaistalon tärkein vilja, vehnää pidettiin vähän höpöhöpönä, paremman väen juttuna. Vehnä oli kaiken lisäksi hallalle arka  laji.

Idässä leivottiin usein, lännessä harvoin, joten länsi oli kovan leivän aluetta – leipä säilyi, kun se kuivattiin.

Leipomaan päästiin, kun keväällä lumien sulaessa myllyt alkoivat pyöriä. Toinen leivontakausi osui syksyyn.

– Kun myllystä saatiin jauhot, ei leipomisen kanssa aikailtu: jauhoissa ei ollu mitään paranteita, joten ne eivät säilyneet pitkään, kertoo Ninni.

Ruokapöytä saattoi toimia myös leivontapöytänä: käännettiin vain toinen puoli esiin. Jos oikein paljon leivottiin, tarvittiin myös ehkä leipälautoja.

Leipiä, leipälaudat ja leipälapio.

Leivistä leivottiin litteitä, sillä ne kuivuivat nopeammin. Kaikkia ei suinkaan nostettu orsille. Emäntä laski, mikä on viikon tarve ja muut vietiin säilöön esimerkiksi viljalaariin.

– Kun tehtiin peltotöitä, kullekin varattiin yksi leipä ja särvintä. Emäntä osasi siis arvioida, miten paljon viikossa leipää kului.

Emännän oli tärkeää pitää lukua talon leivistä ja muustakin ruoasta. Tuolloin ei käyty kaapilla hakemassa välipaloja, vaan kaikki söivät yhdessä.

Pelkän kuivan leivän nakertaminen tuntuu nykyihmisestä vähän oudolta, mutta vanhempaan aikaan oli makukin toinen.

– Silloin suu oli tottunut erilaiseen ruokaan, tuoretta  ruokaa ei kovin paljon syöty.

Puilla lämmitettävää leivinuunia ei ihan hetkessä saa leivontavalmiiksi.

Ei kuivan leivänkään alueella syöty ihan koko ajan vain kuivaa leipää, sillä joulupöydän  leipäkeossa oli sämpylät, hunajavierreleipää, setsuuria, voisilmäpullia…

Joulun aikaan leivottiin myös avainleipä, johon painettiin vilja-aitan avaimesta kuva. Mitä isompi leipä, sitä parempi sato.

– Leipäkeko syötiin joulun aikana, mutta avainleipä vietiin viljalaariin. Sieltä se kaivettiin esiin keväällä ja annettiin eläimille. Se oli vähän kuin taikakalu, joka suojeli eläimiä, etteivät ne joutuisi metsänpeittoon. Avainleipää saatettiin antaa ihmisillekin ja loput jauhettiin kylvöviljan joukkoon.

Leivästä on moneksi. Eipä ole ihme, että ruoanjakelujonoja kutsutaan nimenomaan leipäjonoiksi.

Neppisautoja ja kaikkea kivaa

Museokaupoissa on aina kiinnostava käydä – niissä kun tapaa olla ihan omanlaisiaan tavaroita. Minun mielestäni museokauppa kuuluu olennaisena osana museoon ja tuo sille omaa ilmettä.

Glimsin museokauppa ei ole pinta-alaltaan suurensuuri, mutta valikoimaa on paljon.

– Ajatus on, että tarjontaa olisi eri kohderyhmille. Esimerkiksi luokkaretkeläisiä varten täällä on kaikenlaista pientä ja edullista, kertoo museo-opas Helena Heikkilä.

Neppisautoja – kotimaista tuotantoa.

Ihan mitä tahansa museokaupan valikoimaan ei kelpuuteta. Myytävän pitää sopia Glimsin henkeen.

– Hyvä on, jos tänne löydetään tuotteita Espoosta, lähialueelta tai ainakin Suomesta.

Kotimaiset puutuotteet sopivat hyvin Glimsin museokauppaan. Helena asettelee hyllyyn komeita puupaatteja. 

Niin kuin kaupoissa muutenkin, myös Glimsin museokaupan valikoimaa elää sesonkien ja myös esillä olevien näyttelyiden mukaan.

Nyt Glimsin näyttely on #eläimetespoossa,ja siksi kaupassakin on eläin-teemaan sopivia tuotteita omaan käyttöön tai lemmikin iloksi.

Sulkakynät ovat lasten suosikkeja. Ja kukkopillihän  on klassikko.

Helenan mukaan mitään ehdotonta suosikkituotetta on vaikea nimetä, sillä nekin vaihtelevat sesongin mukaan.

– Kirjat kiinnostavat monia ja myös kortteja ostetaan tasaiseen tahtiin. Äitienpäivän aikaan menee esimerkiksi saippuoita.

Kirja- ja kortti-ihmiset voivat fiilistellä Glimsin tarjonnan parissa.

Soma ankka viemisiksi taaperolle.

Nämä eivät ole mitään tehdastuotteita.

Helena huomautta, että Glimsin museokaupalla on muuan hyvä puoli, kun ajatellaan matkalaisia: se on usein auki.

– Täältä saa mukavasti vaikka mökkituliaiset.

 

Suomi-nostalgiaa riihessä

Jos asettaa nostalgian pehmustettujen penkkien edelle, on Kino Riihi mitä sopivin vaihtoehto.

Sunnuntaina 2.7. kello 15  Glimsissä pyörähtää taas käyntiin Kino Riihi. Näytöksiä on joka sunnuntai heinä- ja elokuussa, ja tarjolla on kotimaista draamaa, romantiikkaa ja musiikkia.

Tie elokuviin vie kesäistä niittypolkua pitkin.

Kino Riihen ohjelmisto alkaa Niskavuori-elokuvien sarjalla: 2.7. Niskavuoren naiset, 9.7. Niskavuoren Aarne ja 16.7. Niskavuori taistelee. Viimeisen kerran tällä kesäkaudella Kino Riihi avaa ovensa 27.8., jolloin elokuvana on Prinsessa Ruusunen.

Niskavuori-elokuvien ja Ruususen väliin mahtuu muun muassa Orpopojan valssi ja Nainen on valttia.

Vaikka vanhat kotimaiset elokuvat eivät olisi ihan suosikkilistan kärjessä, niin kannattaa käydä ainakin kokeilemassa, miltä tuntuu istua heinän tuoksun keskellä elokuvissa. Sellaista ei ihan joka paikassa pääse kokemaankaan.

Leffoja riihessä!

Ja muuten, elokuva sisältyy museolipun hintaan:-)

 

Tämän kesän herkullisin päivitys

Museokäynnin kruunaa se, että pääsee tutkailemaan museokaupan valikoimia ja tietysti se, että museossa on kahvila. Jos on kesäkuuma, on kiva istahtaa kahvilaan. Jos on kylmää tai sateista, niin silloinkin on mukava, kun voi museokäynnin päätteeksi pohtia nähtyä kahvi- tai teekupillisen ääressä.

Nallen toskakakkua, nam.

Glimsin kahvila on Nallen valtakuntaa. Siis Björn Ahlroosin, jonka useimmat tuntevat nimenomaan Nallena. Ja nyt varoituksen sana: jos Nallen leipomukset ovat vieneet sydämesi, kannattaa nauttia niistä vielä kun voi. Hän harkitsee jättävänsä kahvilan pidon vuoden vaihteessa.

– Kun on jo 67, voisi olla vähän vapaatakin.

Toisaalta Nalle ei oikeastaan juuri perusta pitkistä vapaista. Juhannuksen kolmen päivän tauko on jo vähän turhan pitkä.

– Kaksi päivää on ihan riittävä vapaa.

Kaikki alkoi vuonna 2004, kun Nalle huomasi Glimsin laskiaistapahtumassa, että Glimsiin haettiin kahvilanpitäjää.

– Neuvottelin vaimon kanssa, ja sitten tarjouduin hommaan. Olin jäänyt sairauseläkkeelle enkä tykännyt olla tekemättä mitään.

Kerstin-vaimon kanssa neuvottelu oli tarpeen, sillä hän vastasi alkuun leivonnaisista. Mutta ajan mittaan Nalle opetteli leipomaan itse.

Glimsin kahvilan keittiö on Nallen valtakuntaa.

– Tämä on niin mukavaa hommaa. Jos on hiljaista, voin leipoa. Jos en jaksa leipoa, niin silloin myydään pullaa, raparperipiirakkaa ja kääretorttua, jotka Kerstin leipoo.

Ostoleipomuksia ei Glimsin kahvilassa tarjota. Kaikki on itse tehtyä. Ja hyvää pitää olla, Nallen kriteerit ovat kovat.

– Kerran kokeilin suolaista kanakääretorttua. Kaksi sitä maistanutta sanoi, että on hyvää, mutta toiset kaksi eivät pitäneet. Roskiin meni. Semmoista, josta ei pidetä, en tarjoa.

Glimsin kahvilan keittiö on Nallen valtakuntaa, kodin keittiö Kerstinin. Nalle kehaisee vaimonsa pullaa ja sanoo, että sitä on sanottu Euroopan parhaaksi.

Kerstin on Glimsin kahvilan pullamestari.

Nallen omista leipomuksista ovat suosittuja muun muassa toskakakku. Ja fetapiiras. Ja porkkanakakku.

Herkkuja Glimsin kahvilasta.

Jos ja kun Nalle valitsee seuraajaa, niin yksi on varma: leipoa pitää osata.

–Minä en halua, että tällä tarjottaisiin ostoleipomuksia. Enkä ole ihan sataprosenttisen varma lopettamisesta. Mitä minä sitten tekisin? No, ehkä voisi taas matkustella enemmän.

Näin siis tuumaa mies, jonka mielestä Glimsin kahvilan pidossa ainut huono asia on maanantai. Silloin kahvila on kiinni.