Olin jo melkein luopunut toivosta, että ehtisin katsomaan Synnöve Dickhoffin, Helena Kaikkosen, Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan Sivumerkityksiä-näyttelyä Tampereelle Galleria Saskiaan. Näyttelyä ei ollut enää monta päivää jäljellä, kun pimeänä ja sateisena joulukuisena perjantai-iltana liukastelimme kohti galleriaa. Nuhjuisesta säästä oli mukava pelastautua sisätiloihin, vaikka katseluaikaa ei kovin runsaasti ollutkaan.
Ryhmänäyttelyt ovat siitä kiinnostavia, että vaikka osa teoksista olisi tuttuja, ne asettuvat uuteen näkövinkkeliin, kun seurakin on uusi.
Eikä sielua koskettanut taideteos tyhjene, vaikka sitä kävisi katsomassa kuinka monta kertaa tahansa. Esimerkiksi tämä Ulla Pohjolan työ Kätkö 4 onnistuu ilahduttamaan minua aina. Jos onni potkaisisi uuden työpaikan tai runsaiden toimeksiantojen muodossa, menisin ja ostaisin sen itselleni.
Joskus teos onnistuu yllättämään ja viemään katsojansa matkalle johonkin menneeseen, jota ei ole tiennyt erityisemmin ajatelleensa. Taiteella on omat avaimensa.
Väreillä on oikeasti voimaa. Kun oli tarponut märkiä katuja, oli virkistävää katsoa kauniin punaista työtä. Hehku ei harmi kyllä toistu kuvassa niin hyvin kuin toivoisi.
Näyttelystä lähtiessä harmittelin oikeastaan vain sitä, ettei ollut mahdollisuutta mennä katsomaan teoksia uudemman kerran. Niillä olisi kuitenkin ollut toisena päivänä ihan uudet jutut kerrottavana.
Nyt pitäisi tehdä asiaa Jyväskylään, sillä Suomen käsityön museossa avautuu juuri loppiaisen korvalla Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan näyttelyt yhteisnimellä Memento. Onneksi näyttely on avoinna huhtikuulle…
Museomakustelua 