Sota särkee aina

Kun menee katsomaan jotain uutta näyttelyä, on aina kiinnostavaa nähdä, miten se on rakennettu. Miten paikallishistoriaa on taustoitettu maailman tapahtumilla, mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois. Valintojahan on aina tehtävä: jos yrittää kertoa ihan kaiken aiheesta, voi käydä niin, että ei tule kertoneeksi kunnolla mitään.

Kävin Espoon kaupunginmuseon Särkynyt elämä -näyttelyn avajaisissa, mutta avajaisissa on yleensä hankala todella keskittyä katsomaan näyttelyä. Siksi tapaan suosiolla jättää tarkemman katsastuksen myöhemmäksi. Niin nytkin.

Reilu sata vuotta sitten Espoo oli vielä melkoisen ruotsinkielinen, minkä voi päätellä vuoden 1907 eduskuntavaaleista: Ruotsalainen kansanpuolue sai äänistä 59,2 prosenttia.

Mutta ajat muuttuivat. Rautatie asemineen toi Espooseen teollisuutta ja sitä mittaa työväkeä. Ensimmäinen maailmansota puolestaan toi Espoonkin kulmille vallitustyöt ja töitä tekemään kiinalaiset pakkotyöläiset. Mahtoi espoolaisväestö hämmästyä! Lieneekö missään tietoa siitä, mitä tuumivat ne tuhannet kiinalaiset, jotka tänne kuljetettiin töihin – outoon paikkaan, outoa kieltä puhuvien keskelle.

Snettansin tilan väkeä ja kiinalaisia pakkötyöläisiä.

Kansainvälinen politiikka näkyi siis varsin konkreettisesti 1900-luvun alun Espoossa. Ja sitten tuli itsenäisyysjulistus, josta on muutaman päivän päästä sata vuotta.

Kohta on sata vuotta myös sisällissodasta. Erot oloissa ja tuloissa näkyivät konkreettisimillaan ruokapöydässä. Näyttelyssä voi istahtaa lehtiä lukemaan joko työmiehen tai tilallisen pöydän ääreen tai vaikka molempiin. Joten maistuisiko limppu vai leivos?

Varsinaisia taisteluita Espoossa käytiin vain yksi, kun saksalaiset marssivat Espoon läpi matkalla valloittamaan Helsinkiä.

 

Kun näyttelyyn menee, kannattaa katsoa myös saksalainen propagandafilmi, joka näyttää, miten saksalaiset saapuvat läpi myrskyävän meren apuun… Siinä on pontta ja paatosta.

Esineitä näyttelyssä on aika vähän, se luottaa tarinoiden voimaan. (Olisiko tuosta ajasta kovin paljon edes näytettävää?) Ja viimeistään ne tarinat panevat mielen matalaksi: kuolemaa, nälkää, kurjuutta ja vihaa, joka ei loppunut silloin, kun sota loppui.

Espoolaisia kuoli sisällissodan tapahtumissa noin 200, suomalaisia kaiken kaikkiaan noin 36 640. Ja vaikka ei kuollut, elämä saattoi silti särkyä.

Sylvia R:n muistelussa mainittu Palmun täti oli  niitä, joiden elämä särkyi, kun sota vei miehen ja pojan. Ronskius ei riittänyt pitämään omaa elämää raiteillaan.

Käykää katsomassa, muutkin kuin espoolaiset.

Historiaristeilyllä oli ihan kaikkea

Pentalassa tehdään tänä suvena täydellä puhdilla töitä, jotta ensi kesänä siellä voitaisiin avata kauan suunniteltu saaristomuseoalue. Niinpä jokakesäiset saaristopäivät jäävät viettämättä. Sen sijaa Espoon kaupunginmuseo järjestää kaksi historiaristeilyä, joista ensimmäinen oli tämän viikon maanantaina, seuraava ensi maanantaina. Museomakustelija hyppäsi mukaan m/s J. L. Runebergin kyytiin risteilylle.

Valehtelematta voin sanoa, että tarjolla oli kaikkea: sadetta, auringonpaistetta, historiaa, hyvää juttuseuraa, musiikkia, syömistä, kahvia ja särvintä – ja tietysti hienot maisemat. Mikäli aikoo ensi maanantain risteilylle (mitä lämpimästi suosittelen), kannattaa vilkaista säätiedotuksia ja varautua sopivalla vaatetuksella. Jos sattuu sateinen sää, voi ilman täyttä sadevarustusta kastua, mutta minkä sade kastelee, sen reipas merituuli kuivaa.

Tässä vaiheessa reittiä oli jo puskettu yhden sadekuuron läpi.

Matkan aikana reitistä ja Espoon saariston alueen historiasta kertoivat projektitutkija Nina Talvela, saaristo-opas Tommi Heinonen ja kotiseutuneuvos Benita Åkerlund.

Kyllä Espoon saaristossa on toden totta tapahtunut menneen sadan vuoden aikana monenmoista: on seilattu höyrypaatilla Helsingistä viettämään kesälomaa, kuljetettu pirtua ja uitu ilkosillaan Porkkalan parenteesin aikana Neuvostoliiton puolelle (mainittu uimari jäi kiinni). Toki enimmäkseen on vietetty tavallista elämää, mutta ei Espoon saariston vaiheista silti puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Sade vaihtui auringonpaisteeseen – hetkeksi.

Nyt seuraa kuvakavalkadi Sata vuotta saaristossa -risteilyltä. Jos ette pääse ensi maanantain risteilylle, koettakaa tunnelmoida kuvien avulla.

Saderintama oli tulossa vastaan ja ajoi useimmat yläkannelta sisätiloihin.

Uudempaa arkkitehtuuria Nokkalassa.

Kyllähän saaristoristeilylle kuuluu musiikki.

Kuuma lohikeitto teki terää, kun oli sateen jäljiltä hieman vilpoinen olo. 

Pentalan Paven mereltä käsin.

Täällä pusketaan töitä, jotta saaristomuseon voisi avata ensi kesänä yleisölle.

Pentala-hankkeen projektitutkija Nina Talvela oli pukeutunut kuin huvilalle matkustava konsanaan.

Espoota on kiva katsella välillä tästäkin vinkkelistä.

Kivenlahti näyttää tässä valaistuksessa vallan valkoiselta.

Hetken helle helli niin, että harkitsin sadetakin riisumista. Ei kannattanut, sillä kohta saatiin taas kunnon kuuro.

Joutsenia näki reitin aikana useampiakin.

Ja näin saavutaan vesitse Espoosta Helsinkiin. 

Museomakustelija pokkaa ja kiittää Espoon kaupunginmuseota mainiosta retkestä vesillä.

Lasin matkassa

En ole aina ollut museofriikki. Kun Espoon kaupunginmuseo sai tilat Weegeeltä, keksin, että olisi kiinnostavaa kirjoittaa juttu näyttelystä, kun sitä vasta oltiin tekemässä.

Tuolloin rakennettiin näyttelyitä Aikamatka Espoossa ja Jälkiä hiekassa. Noista näyttelyistä on aikaa melkein 15 vuotta ja siitä jutuntekoretkestä alkoi museoinnostukseni, joka ei näytä laantumisen merkkejä vieläkään. Ei siis ihme, että kirjoitan museojuttuja aina kun vain voin – nyt blogissa Museomakustelua.

Museomakustelua-blogissa sukellan Kamussa esillä olevaan Lasin aika -näyttelyyn ja lasin maailmaan muutenkin. Keväällä mukaan makusteluun tulee myös Glims. Saattaapa blogiin ilmestyä juttua muistakin museoista.

Tuomisia Prahasta, tietenkin lasihelmiä!

Lasi on kiehtova materiaali ja niin tuttu, että harvoin tulee edes ajatelleeksi, miten paljon lasia ympärillä on. Istuessani sohvalla ja kirjoittaessani tätä blogipäivitystä näen kodissamme yhdellä pään käännöllä monta lasiesinettä: uunin reunalla on lasisia tuikkukippoja, vieressä iso lyhty, pöydällä juomalasi ja työpöydällä kahvinkeittimen kannu, lasia sekin…

Tuttuja tuikkuastioita, Kiveä ja Kastehelmeä.

Lasin valmistuksella on pitkä, pitkä historia: vanhimmat lasitetut kivihelmet ovat ajalta 4000–3500 eaa. ja jo noin 1500 eaa. valmistettiin puhtaasti lasisia esineitä muotin avulla. Mitä mahtoivat ajatella muinaisessa Egyptissä tai Mesopotamiassa, kun keksivät, että niinkin arkista ainesta kuin hiekkaa käyttämällä saa aikaiseksi kirkasta ja kimaltavaa lasia.

Meri on hionut näistä lasinpalasista opaalimaisia. Pyhtään Kaunissaaren rannasta poimitut merilasit odottelevat koruntekijän inspiraatiota.

Näyttelyn lisäksi Lasin aikaan liittyy monenlaista ohjelmaa, esimerkiksi neljä luentoa, joista ensimmäinen on jo tämän viikon keskiviikkona 18.1. kello 18. Tuolloin Aalto-yliopiston professori Pekka Korvenmaa kertoo Ilmari Tapiovaarasta. Merkatkaa siis allakkaan seuraavien neljän keskiviikkoillan kohdalle merkintä ja lähtekää kuulemaan lasiasiaa.

Ja tulkaa mukaan Museomakusteluun joka viikkoa!

toivoo

blogistina hääräävä Merja Räty