Museokaupoissa on aina kiinnostava käydä – niissä kun tapaa olla ihan omanlaisiaan tavaroita. Minun mielestäni museokauppa kuuluu olennaisena osana museoon ja tuo sille omaa ilmettä.
Glimsin museokauppa ei ole pinta-alaltaan suurensuuri, mutta valikoimaa on paljon.
– Ajatus on, että tarjontaa olisi eri kohderyhmille. Esimerkiksi luokkaretkeläisiä varten täällä on kaikenlaista pientä ja edullista, kertoo museo-opas Helena Heikkilä.
Neppisautoja – kotimaista tuotantoa.
Ihan mitä tahansa museokaupan valikoimaan ei kelpuuteta. Myytävän pitää sopia Glimsin henkeen.
– Hyvä on, jos tänne löydetään tuotteita Espoosta, lähialueelta tai ainakin Suomesta.
Kotimaiset puutuotteet sopivat hyvin Glimsin museokauppaan. Helena asettelee hyllyyn komeita puupaatteja.
Niin kuin kaupoissa muutenkin, myös Glimsin museokaupan valikoimaa elää sesonkien ja myös esillä olevien näyttelyiden mukaan.
Nyt Glimsin näyttely on #eläimetespoossa,ja siksi kaupassakin on eläin-teemaan sopivia tuotteita omaan käyttöön tai lemmikin iloksi.
Sulkakynät ovat lasten suosikkeja. Ja kukkopillihän on klassikko.
Helenan mukaan mitään ehdotonta suosikkituotetta on vaikea nimetä, sillä nekin vaihtelevat sesongin mukaan.
– Kirjat kiinnostavat monia ja myös kortteja ostetaan tasaiseen tahtiin. Äitienpäivän aikaan menee esimerkiksi saippuoita.
Kirja- ja kortti-ihmiset voivat fiilistellä Glimsin tarjonnan parissa.Soma ankka viemisiksi taaperolle.Nämä eivät ole mitään tehdastuotteita.
Helena huomautta, että Glimsin museokaupalla on muuan hyvä puoli, kun ajatellaan matkalaisia: se on usein auki.
Lamppulasihelmien tekeminen näyttää kiehtovalta. Sivusta katsoen helmi syntyy näppärästi ja aika nopeastikin, mutta sehän on harhaa: moni asia vaikuttaa helpolta, kun sen tekee sellainen, joka osaa. Kun itse yrittää ensimmäistä kertaa, no, se onkin sitten jo ihan toinen juttu…
Tarvitaan tietenkin lasitankoja, jotta helmiä voi tehdä.
Ja värejä riittää, joten ei helmenteko ainakaan siihen pysähdy, ettei löytyisi sopivaa väriä.
Ennen kuin kaasupolttimen panee töihin, kannattaa varata tovi helmen suunnitteluun. Yksivärinen vai kenties kaksivärinen, jossa sydän on mattalasia ja päälle kirkasta?
Tanko, jonka ympärille helmeä aletaan muovata, pitää dipata tällaiseen purkkiin, jotta helmen saa tangosta irtikin.
Yhtä ja toista muutakin tarvitaan, ja kaikki pitää olla valmiina käsillä, ennen kuin aloittaa varsinaisen helmenteon. Eli työpöytä valmiiksi, sitten vasta tositoimiin.
Ja sitten kaasupoltin päälle ja työhön.
Tässä tankoa lämmitetään, ennen kuin sen päälle aletaan kiertää lasimassaa.
Koetin seurata silmä kovana, kun Marja Hepo-aho Lasistudio Mafka & Alakoskelta näytti, miten helmi syntyy. Taitavissa käsissä lasimassa kiertyi vaivattomasti tangon ympärille ja kumpikin käsi liikkui sopivassa rytmissä sopivaa vauhtia. Tarvitseeko sanoakaan, että homma ei sujunut yhtä vaivattomasti, kun kokeilin ensimmäistä kertaa?
Vasemmalla kädellä piti pyörittää tankoa tasaisesti ja oikealla kädellä lisätä lasimassaa tangon ympärille. Kuuman liekin kanssa työskentely jännitti sekin.
Marja näytti myös, miten helmeä voi koristella.
Kun helmet on tehty, ne jätetään jäähdytysuuniin jäähtymään. Sen jälkeen on vielä jälkitöitä.
Helmet liotetaan, irrotetaan tangoista, puhdistetaan ja hiotaan sisäpinta.
Tekeminen ei ollut helppoa, mutta koukuttavaa! Ja oli tuloksena sentään jokunen helmikin:
Jos asettaa nostalgian pehmustettujen penkkien edelle, on Kino Riihi mitä sopivin vaihtoehto.
Sunnuntaina 2.7. kello 15 Glimsissä pyörähtää taas käyntiin Kino Riihi. Näytöksiä on joka sunnuntai heinä- ja elokuussa, ja tarjolla on kotimaista draamaa, romantiikkaa ja musiikkia.
Tie elokuviin vie kesäistä niittypolkua pitkin.
Kino Riihen ohjelmisto alkaa Niskavuori-elokuvien sarjalla: 2.7. Niskavuoren naiset, 9.7. Niskavuoren Aarne ja 16.7. Niskavuori taistelee. Viimeisen kerran tällä kesäkaudella Kino Riihi avaa ovensa 27.8., jolloin elokuvana on Prinsessa Ruusunen.
Niskavuori-elokuvien ja Ruususen väliin mahtuu muun muassa Orpopojan valssi ja Nainen on valttia.
Vaikka vanhat kotimaiset elokuvat eivät olisi ihan suosikkilistan kärjessä, niin kannattaa käydä ainakin kokeilemassa, miltä tuntuu istua heinän tuoksun keskellä elokuvissa. Sellaista ei ihan joka paikassa pääse kokemaankaan.
Asiakaspalveluhommia on moneen lähtöön: niitä, joissa saa kerran jos toisenkin ottaa vastaan harminpurkauksia ja sitten niitä, joissa enimmäkseen tapaa kiireetöntä väkeä.
– Jos asiakaspalvelusta saatua kokemusta ajattelee, niin kyllähän täällä työskentely on ihan kermaisinta kermaa, sanoo Enni Lappela, joka on toiminut opintojen lomassa oppaana Espoon kaupunginmuseossa vuodesta 2013.
– Yleensä museoon tulevat ihmiset ovat hyväntuulisia ja positiivisesti kiinnostuneita näyttelyistä.
Lasin aika -näyttelyn kuvat ovat erityisesti Ennin mieleen.
Kaiken kaikkiaan työssä ovat parasta ihmiset.
– Saattaahan se kuulostaa kliseeltä, mutta kaikkien mukavinta on, kun ihmiset tulevat juttelemaan ja kertovat muistojaan. Siinä oppii itsekin tosi paljon.
Enni ei liioin pidä pahana sitä, jos kävijä on kriittinen ja vähän haastaa miettimään.
– Se on ihan hyvä, jos joutuu terästäytymään, mutta toki on ikävää, ettei voi aina osaa vastata kysymyksiin. Eihän sitä voi kaikkia yksityiskohtia tietää, mutta silti harmittaa.
Lasin aika -näyttelyn opastuksissa on ainakin yksi taatusti kiinnostava asia.
– Uuni. Se ja sen toiminta kiinnostaa kaikkia ikään katsomatta. Ja monet ihastelevat myös sitä vitriiniä, jossa on Kauklahden maalattuja lasiesineitä.
Arkeologian opiskelijana Enniä kiinnostaa se, miten lasia tehdään.
Kamun lisäksi Enni on toisinaan töissä myös Glimsissä.
– Glimsin tunnelmallisesta tuvasta tykkään tosi paljon. Ja ehdoton suosikkini on Kino Riihi! Sillä on oma vakioasiakaskuntansa.
Ennin mukaan Kino Riihen näytöksiä on jo kysyttykin. Enää ei tarvitse odottaa pitkään: heti heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina kello 15 Kino Riihi avaa ovensa ja filmejä pääsee näkemään sunnuntaisin läpi kesän ja Espoo-päivien aikaan 25.8.–27.8. joka päivä.
Museokäynnin kruunaa se, että pääsee tutkailemaan museokaupan valikoimia ja tietysti se, että museossa on kahvila. Jos on kesäkuuma, on kiva istahtaa kahvilaan. Jos on kylmää tai sateista, niin silloinkin on mukava, kun voi museokäynnin päätteeksi pohtia nähtyä kahvi- tai teekupillisen ääressä.
Nallen toskakakkua, nam.
Glimsin kahvila on Nallen valtakuntaa. Siis Björn Ahlroosin, jonka useimmat tuntevat nimenomaan Nallena. Ja nyt varoituksen sana: jos Nallen leipomukset ovat vieneet sydämesi, kannattaa nauttia niistä vielä kun voi. Hän harkitsee jättävänsä kahvilan pidon vuoden vaihteessa.
– Kun on jo 67, voisi olla vähän vapaatakin.
Toisaalta Nalle ei oikeastaan juuri perusta pitkistä vapaista. Juhannuksen kolmen päivän tauko on jo vähän turhan pitkä.
– Kaksi päivää on ihan riittävä vapaa.
Kaikki alkoi vuonna 2004, kun Nalle huomasi Glimsin laskiaistapahtumassa, että Glimsiin haettiin kahvilanpitäjää.
– Neuvottelin vaimon kanssa, ja sitten tarjouduin hommaan. Olin jäänyt sairauseläkkeelle enkä tykännyt olla tekemättä mitään.
Kerstin-vaimon kanssa neuvottelu oli tarpeen, sillä hän vastasi alkuun leivonnaisista. Mutta ajan mittaan Nalle opetteli leipomaan itse.
Glimsin kahvilan keittiö on Nallen valtakuntaa.
– Tämä on niin mukavaa hommaa. Jos on hiljaista, voin leipoa. Jos en jaksa leipoa, niin silloin myydään pullaa, raparperipiirakkaa ja kääretorttua, jotka Kerstin leipoo.
Ostoleipomuksia ei Glimsin kahvilassa tarjota. Kaikki on itse tehtyä. Ja hyvää pitää olla, Nallen kriteerit ovat kovat.
– Kerran kokeilin suolaista kanakääretorttua. Kaksi sitä maistanutta sanoi, että on hyvää, mutta toiset kaksi eivät pitäneet. Roskiin meni. Semmoista, josta ei pidetä, en tarjoa.
Glimsin kahvilan keittiö on Nallen valtakuntaa, kodin keittiö Kerstinin. Nalle kehaisee vaimonsa pullaa ja sanoo, että sitä on sanottu Euroopan parhaaksi.
Kerstin on Glimsin kahvilan pullamestari.
Nallen omista leipomuksista ovat suosittuja muun muassa toskakakku. Ja fetapiiras. Ja porkkanakakku.
Herkkuja Glimsin kahvilasta.
Jos ja kun Nalle valitsee seuraajaa, niin yksi on varma: leipoa pitää osata.
–Minä en halua, että tällä tarjottaisiin ostoleipomuksia. Enkä ole ihan sataprosenttisen varma lopettamisesta. Mitä minä sitten tekisin? No, ehkä voisi taas matkustella enemmän.
Näin siis tuumaa mies, jonka mielestä Glimsin kahvilan pidossa ainut huono asia on maanantai. Silloin kahvila on kiinni.
Paikallishistoria on kova juttu. Aina välillä on hyvä saada perspektiiviä tähän aikaan ja tutustua omaan kotiseutuunsa historian silmälasit nenällä. Ja juuri sitä harrastettiin ihan joukolla Kauklahti-kävelyllä lähes helteisenä kesäpäivänä museolehtori Tiina Heron johdolla.
Kauklahti-kävely aloitettiin Kauklahden kappelilta, joka on kohtalaisen uusi, mutta jonka ympäristö on täynnä historiaa. Paikalta on esimerkiksi löydetty keskiaikainen kalmisto. Eli ihan oikeanlaiseen ympäristöön on kappeli rakennettu.
Villinä versovan kasvuston takaa pilkottaa kalmiston muistokivi.
Jos on oikein hyvä mielikuvitus, voi kappelin parkkipaikalla seisoessaan suunnata katseensa yli nykyisen maiseman ja nähdä merenlahden yli vastarannan metsään – sillä lahtihan seudulla on ollut hyvin, hyvin kauan sitten.
Joskus teiden ja rautatien paikalla kuljettiin venekyydillä.
Kauklahti on ollut väkirikasta seutua ja hyvä paikka asua, sillä meri tarjosi mainiot kulkuyhteydet; ei tarvinnut jäädä ihan kotinurkille, kun saattoi purjehtia merta edemmäs kaupantekoon. Ostotavarasta onkin löydetty merkkejä myös Kauklahdesta.
Kaukaisemmista ajoista siirrytään Kauklahden lasitehtaan aikaan. Vanha kylänraitti on melkoisessa myllerryksessä, joten seisahdumme siellä vain tovin. Paljon on muuttunut, mutta tienoolla on sentään vielä Halmeen perinteikäs leipomo.
Kauklahti oli lasitehtaalle hyvä paikka, sillä siellä oli joki ja rautatie. Junat tosin olivat vähän toisennäköisiä.
Kauklahden asema oli Porkkalan miehityksen aikaan se asema, jossa veturi vaihdettiin neuvostoliittolaiseksi. Kauklahden jälkeen kuljettiin pimennetyin ikkunoin, ettei tilaisuus tekisi kenestäkään vakoojaa.
Kauklahden asemakin on alkuperäinen. Tiina kertoo, että neuvostoliittolaiset sotilaat koettivat käydä asemalla kauppaa paikallisten kanssa, mutta kaupankäynti kiellettiin ja sotilaat saivat luvan istua veturinvaihdon ajan junassa.
Aseman jälkeen kulkumme käy jokilaaksoon ja kohti entistä lasitehdasta. Espoonjoki ei ole mikään mahtava virta, mutta joki kuitenkin.
Kun lähestymme entistä lasitehdasta, nykyistä Kuusakoskea, nimistökin kertoo lasitehtaan ajasta. Eikö muuten ole mainio juttu, että kun merkit entisestä katoavat, niin nimistö kertoo varhaisemmista ajoista? Silloin tulee ehkä jopa otettua selvää, mitä on nimien taustalla.
Ja siinähän se on: Kuusakoski, jossa ennen tehtiin lasia niin koteihin kuin julkisiin rakennuksiinkin.
Monet lasitehtaan aikaiset rakennukset ovat mennyttä historiaa, mutta esimerkiksi ihan tehtaan lähellä kävelytien varrella on vielä muistumana vanhoja raunioita.
Joki virtaa hyvin lähellä tehdasta, mikä oli hyvä juttu monestakin syystä: saatiin vettä tehtaan tarpeisiin, mutta päästiin myös äkkiä vilvoittelemaan. Eikä kyse ollut mistään rennosta loikoilusta, vaan veteen hypättiin vaatteet päällä ja pikku pulahduksen jälkeen jatkettiin töitä. Vaatteet sitten kuivuivat lasihyttien kuumuudessa.
Täältä ne vormupojat hakivat vettä lasitehtaan aikaan.
Jos Kauklahti-kävely on mennyt sivu suun, mahdollisuuksia on vielä jäljellä kesäaikaan: 6.7., 13.7. 26.8. ja 27.8. Lähtö kello 15 Kaukalahden kappelin edestä.
Suosittelen lämpimästi: noin tunnissa käydään mukavalla tavalla läpi pitkä siivu alueen historiaa ihan autenttisilla paikoilla.
Kesä ja rakkaus kuuluvat yhteen. Varsinkin vanhempina aikoina parasta heilasteluaikaa oli kesä: kesäksi tytöt muuttivat aittaan nukkumaan, tehtiin töitä ulkona ja oli muutenkin helpompi tavata muitakin kuin omaa perhettä ja sukua.
Kesällä rakastuttiin (tai ainakin löydettiin sopiva puoliso) ja sadonkorjuun jälkeen saattoi mennä vihille, kun oli aika hengähtää ja myös panna pöytä koreaksi pitoihin. Tai eihän aina menty heti vihillekään, vaan solmittiin kihlaus ja pidettiin juhlat. Jos kirkkoon oli hankalampi matka, saatettiin yhteen kirkkomatkaan yhdistää niin vihkiminen kuin jo syntyneitten lasten kastaminenkin.
Sormustarpeet likoamassa.
Mutta palataanpa siihen heilasteluun. Glimsissä testattiin miesten polttariopastusta, leikkimielistä isäntätestiä. Testaajiksi olivat lupautuneet Jarmo Lääkkö sulhasen rooliin ja Laura Collin bestmaniksi.
– Kesäaikaan naimattomat tytöt panivat aittaan esille tekemänsä käsityöt. Oli suotavaa, että pojat kävivät niitä katsomassa ja tutkimassa, kenestä olisi taitojen puolesta emännäksi. Kätevyyttä odotettiin myös nuorilta miehiltä. Jos löytyi mielitietty, häntä tavattiin myös lahjoa. Jonkinmoinen kevyt kihlaus oli tuohisormuksen antaminen tytölle, kertoo Valter.
Tuumasta toimeen ja Jarmo saa tehtäväkseen tehdä tuohesta sormuksen. Ja kas, melkoisen nopeasti tuohensuikaleesta syntyy sormus. Yksi rasti suoritettu!
Nyt on siis päästy heilastelussa jo melko pitkälle ja olisi kosioreissun vuoro. Tyttöjen mieltymystä on voitu tunnustella jo vähän etukäteen esimerkiksi tuppikosinnalla.
– Tytöt saattoivat olla kirkonmäellä tuppi vyöllään ja nuoret miehet sitten panivat puukkonsa mieluisan tytön tuppeen.
Rukkasiakin tuli jo tässä vaiheessa. Jos kosija näki puukkonsa iskettynä tytön kodin ulkohirteen, oli viesti selvä: ei kannata astua ovesta sisään, ei ollut mieluisa sulhanen. Saattohan siinä sydän särkyä, mutta eipä tullut nolatuksi.
Jos kosioreissulle lähdettiin, piti tietenkin osata satuloida hevonen. Harmi kyllä Glimsissä ei ole hevosta ja iso puhevonenkin on näyttelykäytössä, joten sulhasmies saa satuloidakseen Putte-ponin.
Laura hakee sulhasmiehelle satulan……ja Jarmo ryhtyy toimeen.
– Nyt on käynyt niin, että Putte on lihonut ulos satulan remmeistä, huomaa Valter.
Koska kosiomatkalle on päästävä, täytyy ratsastaa ilman satulaa. Mutta käyhän se niinkin.
Sulhanen on päässyt ratsun selkään ja kosioretki voi alkaa.
Valter kertoo, että joskus kosimaan lähdettiin koko suvun voimin, mutta ainakin mukaan lähti puhemies, jonka tehtävä oli ylistää sulhasen ominaisuuksia ja taitoja.
– Jos kosiomies oli se, joka peri talon ja ryhtyi isännäksi, puolisoa haettiin mieluummin vähän isommasta talosta. Muut talon lapset saattoivat valita puolisonsa vapaammin.
Eli rakkaus ei aina suinkaan ollut se määräävin seikka, kun puolisoa valittiin. Paksu lompakko oli hyvää valuuttaa avioliittomarkkinoilla.
Omaisuus oli hyväksi, mutta tärkeitä olivat myös talonpidossa tarvittavat taidot. Isännän reviiriin kuuluivat hevosten lisäksi tietenkin puutyöt. Jos morsiamella kuului olla miehelään mennessään kapiot kunnossa, oli tulevan isännän osattava käsitellä puuta. Tavallista oli, että sulhasen oletettiin osaavan tehdä reki.
Rekeä ei Glimsin isäntätestissä tehdä, vaan kokonainen talo.
Jarmo ja Laura talonrakennuspuuhissa.
Miehisiä tehtäviä oli myös metsästys, joten Jarmo vietiin harjoittelemaan jousiammuntaa.
Ja siitä lähtee nuoli kohti maalitaulua.
Jousiammuntarastin jälkeen päätettiin kierros Glimsin kahvilaan. Kaiken kaikkiaan kahden hengen testiryhmä piti leikkimielistä isäntätestiä hauskana polttariohjelmanumerona.
– Kyllä tässä on paljon potentiaalia, tuumaa Jarmo.
Ideoita palloteltiin siihen malliin, että ei tiedä, mitä kaikkea isäntien pään menoksi vielä Glimsissä keksitään…
Ja muuten, isäntä- tai emäntätestiopastuksen voivat tilata muutkin kuin polttariporukat. Pankaapa korvan taakse!
Ja mitä kesään ja rakkauteen tulee, on aihe tänäkin kesänä vahvasti mukana Glimsin ohjelmassa: on tuohisormuksen tekoa, kerrotaan heilastelusta ja hääperinteistä ja askarrellaan koreita hääkonvehtikääreitä.
Selaa siis Glimsin tapahtumakalenteria ja valitse oma suosikkisi rakkaus-teemasta.
…siis välttämättä. Jos sinulla on pulaa tilasta, mutta hurja halu kehrätä, valintasi on tietysti värttinä! Värttinä on paljon rukkia vanhempi väline kehräämiseen ja vallan käyttökelpoinen edelleen.
Kesäisenä aamuna Gllimsissä vaelteli niin retkellä olevia lapsiryhmiä kuin bussilastillinen eläkeläisiä Forssasta. Johanna karstasi villaa kehruuta varten ja Valter tarttui värttinään.
Kehrääjä tarvitsee karstattua villaa, karstaamattomasta ei lankaa saa syntymään. Ja kehrääjä kyllä huomaa, jos villa on karstattu huonosti. Ei siis kannata yrittää fuskata.
Pehmoista, karstattua villaa.
Monet kädentaidot vaikuttavat katsottaessa pettävän yksinkertaisilta. Mutta annas kun koetat itse: yhtäkkiä sormet tuntuvat kömpelöiltä eikä mikään onnistu. Tarvitaan harjoittelua.
Siinä sitä lankaa syntyy.
Kehräämisen lomassa Valter kertoi helposti sulatettavan annoksen kehräämisen historiasta. Varmaan ainakin tytöt muistavat tästä lähin, että Prinsessa Ruusunen ei pistänyt sormeaan värttinään – sehän on pelkkä käännösivirhe, sillä ei värttinässä mitään piikkiä ole.
*Toim. huom. Piikkiasiasta on erilaisia näkemyksiä: Museomakustelija sai tietoonsa, että kehruupiireissä on esitetty näkemys, että kyseessä olisikin saattanut olla kehruuvärttinä, joka voikin olla terävä.
Kehrätty lanka kierretään värttinän varren ympärille.
Halukkaat pääsivät myös kokeilemaan karstausta Johannan ohjauksessa. Karstaushan oli ennen vanhaan nimenomaan lasten hommaa.
Johanna selittää, että karstatessa pitää olla hellä ote.
Kun paljon kehrää, ote ja rytmi siirtyvät lihasmuistiin.
– Aloittelevan kehrääjän lanka tahtoo olla epätasaista, mutta mitä enemmän kehrää, sitä ohuempaa lankaa saa aikaiseksi. Ja kun on oppinut kehräämään oikein ohutta lankaa, voi olla todella vaikea kehrätä paksua lankaa, selittää Valter.
Vähän tuli kyllä kade olo, kun katselin, miten lanka soljui näppärästi Valterin sormissa. Siinä taas taito, joka tekisi mieli oppia. Värttinäkin kun on valmiina. Ehkä pitää lähteä oppiin Glimsiin…
Lasista kiinnostuneella espoolaisella on aika hyvät päivät: Kamussa on vielä koko suven ajan esillä Lasin aika ja jos kaipaa lisää lasia katsottavaksi, on melko lähellä sekä Suomen Lasimuseon että Merikeskus Vellamon uudet lasinäyttelyt.
Merikeskus Vellamon Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 on kiinnostava katsaus Karhulan lasitehtaan tuotantoon. Käykää katsomassa! Tähän blogipäivitykseen olen poiminut muutaman yksityiskohdan kertomaan, mitä kaikkea lasista on Karhulassa tehty.
Barcelonan malja n:o 2 – melkoinen komeus 1920-luvulta. Kuva ei valitettavasi kerro kokoa, mutta sitä maljalla riittää. Jalka ja maljaosa ovat erillisiä ja jalkaa voi käyttää toisinpäin käännettynä maljakkona. Siis monitoimimalja.
Kristallia tässäkin, mutta aika erilaista – koukerot ja kukat ovat poissa. Maljakot ovat vuodelta 1936, suunnittelija ja hioja Rikhard Jungell. Jungell pyrki suunnittelemaan uusia malleja ja koristelutapoja kristalliesineisiin.
Hypätäänpä seuraavaksi sotatantereelle. Kuvassa on merimiina jatkosodan ajalta.
Entä mikä tämä pieni lasikippo mahtaa olla?
Esine suunniteltiin suola-astiaksi, mutta lasinpuhaltajien ja -hiojien vaimot keksivät astialle myös toisen käyttötavan: suolakippo sopi mainiosti myös sormusrasiaksi, johon vihkisormukset saattoi panna yön ajaksi.
Kodin pieniä arkiesineitä tämäkin, kukanpidike. Omasta kaapistanikin löytyy tällainen – voisi hyvinkin olla vaikka juuri Karhulan tuotantoa.
Jos lasimassasta voi muovailla suurensuurta, niin voi siitä muovailla myös pienenpientä: näiden hattuneulojen päät ovat lasia.
Koreaa keltaista, vai mitä? Kuvassa on kelpetsikoristeltu lautanen. Kelpetsi – läpikuultava keltainen maalipinta – kiinnitettiin lasiin uunissa.
Omiin lempivitriineihini Lasin aika -näyttelyssä kuuluvat ne vitriinit, joissa on esillä lasinpuhaltajien omalla ajalla tekemiä töitä. Monenlaista tehtiin Karhulassakin. Karhulassa näitä töitä kutsuttiin sööläys- tai firaabelitöiksi.
Kuvaa katsomalla en keksinyt, mikä tämä voisi olla. Teksti kertoi, että lasiosan tekijä Oiva Söderholm käytti tätä nuottitelineen tuhkakuppina. Olisitteko arvanneet?
Ja lopuksi valaisinlasia, mutta vähän toisesta vinkkelistä. Lasisia lampunkupuja näkee tuon tuostakin edelleen, mutta harvemmin vastaan tulee lasinen jalkalampun jalka. Tässä on sellainen:
Lasten sunnuntaina 28.5. Glimsissä riitti toden totta vilinää. Näki, että perinteinen tapahtuma on löytänyt kohderyhmänsä. Heti kymmeneltä vaunukansaa alkoi tulla palkalle ja tulijoita riitti jonoksi asti.
Laidunvierailu oli odotetusti hitti: ainakin ensimmäisen vierailun lippuja jonotettiin sitkeästi. Laitumen tähdet ottivat odottelun rauhallisesti. Mikäs oli Valdan, Viivin ja Spoden ollessa, kun saattoi syödä.
Tarjontaa oli runsaasti ja paikalla oli kaikenikäistä vierailijaa, monet näyttivät tulleen kolmenkin sukupolven voimin.
Itsetehtyjä hattuja ja veneitä näkyi yhden jos toisenkin mukana, paperintaittelupiste oli sopivasti Glimsin pihassa.
Ihan pienille vierailijoille kirjastoauto Välkky oli uusi tuttavuus. Muuankin pieni poika ihmetteli, mihin tuollaisella bussilla matkustetaan:-)
Jos pihalla oli vilinää, saattoi mennä tuvan rauhaan. Karstojen rahina kuulosti mukavan leppeältä.
Metsän reunassa on vanha riihi, ja siihen kävivät monet tutustumassa. Matkalla riihelle pääsi tutustumaan raudan taontaan. Ei tullut hommassa vilu, sen verran lämmintä oli muutenkin, ja vielä kun paiski töitä koko ajan.
Esillä oli myös taottuja töitä.
Kun kello alkoi käydä kahtatoista, suurin osa Glimsissä olijoista kokoontui pihaan, sillä silloin Helsingin poliisisoittokunnan Nallekopla aloitti konserttinsa. Eivät olleet turhan päiten tulleet paikalle, sen verran paljon oli yleisöä.
Konsertin jälkeen pienimpiä alettiin kärrytellä kotiinpäin, mutta vähän isommat jaksoivat kokeilla muun muassa huovutusta.
Jos ei ole sopivaa villaa huovutukseen, pitää ensin karstata……sen jälkeen tarvitaan vettä, jossa on mäntysuopaa. Ja sitten vain pyörittelemään villaa palloksi.
Vaikka kevät on ollut kolean sorttinen, näytti kevät Lasten sunnuntaina paremman puolensa. Katsokaa vaikka.
Museomakustelua 