Lasin ystävät ja Lasin aika -näyttelyssä käyneet ovat taatusti odottaneet tätä kirjaa:
Nyt se on siis saatavissa – onneksi näyttelykin on vielä jonkin aikaa avoinna, joten on vielä mahdollisuus tehdä kierros näyttelyssä kirjan kanssa.
Kirja on napakka ja tiivis tietopaketti Kauklahden lasitehtaasta, sen toiminnasta, tekijöistä ja tuotannosta. Kirjoittajat ovat Pirkko Sillanpää, Ilkka Kuhanen ja Kaisa Koivisto.
Vaikka olen yhtä ja toista aiheesta lukenut, on aina mukavaa, että on käsissä hyvä tietopaketti, jossa kaikki on yksien kansien sisässä. Kirjan tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, joten kirja palvelee myös vaikkapa viemisinä ulkomaille.
Kirjan runsas kuvitus ilahduttaa ja lopussa on vielä mainio esineluettelo kuvineen Kauklahden lasitehtaan tuotannosta Espoon kaupunginmuseon kokoelmista. Kaltaistani maallikkoa miellyttää myös se, että kirjaan on sisällytetty lyhyt lasisanasto. Ei tarvitse enää aina googlata.
Joten pitemmittä puheitta ohessa muutama maistiainen kirjan sivuilta:
Pakkaamon väkeä ja viilikuppi.Kauklahden lasitehtaassa tehtyjä vapaa-ajan töitä……valaistuslasia……taide-esineitä……käsin maalattuja esineitä……muottiin puhallettuja……muuta tuotantoa……puristelasia……lasisanasto.
Jos nykyään valitetaan teistä, niin tehtiin sitä ennenkin: matkustavaiset valittivat teiden kunnosta ja talonpojat tienpidon taakasta.
– Talonpojilla oli vastuullaan tietyt tienpätkät, jotka piti pitää kunnossa. Tiet oli jaoteltu kuntoisuusluokkiin ja tienpitovastuut määrättiin niin, että kukin sai huollettavakseen sekä parempaa että huonompaa tietä, kertoo museo-opas Roosa Ruotsalainen, joka piti Glimsissä kiinnostavan opastuksen Kärrypoluista rautatiehen.
Kunnossapitoon liittyviä asioita vietiin usein käräjillekin, ja jos talonpojan katsottiin laistaneen velvollisuutensa, sakkosumma saattoi olla iso.
Kun rakennettiin siltoja, talonpoikien piti toimittaa rakennusmateriaaleja. Mahdolliset vastuut otettiin huomioon jo rakennusvaiheessa.
– Pölkyt merkittiin, ja näin tiedettiin, kuka oli vastuussa, jos pölkky petti alta, kertoo Roosa.
Glimsin sijainti on ollut oivallinen: vain kivenheiton päässä Kuninkaantiestä.
Teitä kuluttivat sotilaat ja valtion asioissa liikkuvat, mutta kun aikaa kului, teillä näkyi muitakin matkustajia. Ihan noin vain ei kuitenkaan matkaan lähdetty, vaan mukana piti kantaa matkustuslupaa.
– Jos oli kyse pienemmästä matkasta, luvan kirjoitti pappi, pidemmälle matkalle tarvittiin lupa maaherralta. Matkustuslupa oli tärkeä, sillä ilman sitä ei saanut kestikievarista kyytiä.
Glimsissä kestikievari on ollut kolmeen otteeseen. Tilan sijainti Helsinkiin johtavan tien varrella Kuninkaantien läheisyydessä on ollut hyvä kestikievarinpidon kannalta.
Kunnollisen kokoinen tupa oli Glimsissä tarpeen jo pelkästään kestikievaritoiminnan takia.
Kestikievarinpidolla oli talonpojan kannalta omat hyvät ja huonot puolensa.
– Kestikievarin isännän ja renkien ei tarvinnut lähteä sotaan ja isännällä oli myös anniskeluoikeus. Toisaalta kestikievarinpito oli hyvin säädeltyä ja talossa piti olla monenlaista tavaraa ja tarviketta, niin matkustavaisille kuin heidän hevosilleenkin.
Ja tietysti kestikievarissa piti olla kyytiä tarjolla. Talonpojilla oli kyyditsemisvelvollisuus, ja kun joku tarvitsi kyydin, ensimmäisenä lähti ajoon se, kenellä vuoro oli. Jos kaikki hollikyytivuorolaiset olivat ajossa, valjastettiin kievarin omat hevoset. Jos tämäkään ei riittänyt, vuoroon tulivat reservitilat, jolloin hevonen haettiin vaikka peltotöistä.
– Hollikyydit olivat isoja taakkoja, ja niistä yritettiin luistaa.
Tätä pilttuuta on käytetty, sen näkee jo lattiasta.
Kun Roosaa kuunteli, havahtui siihen, että vaikka ajat ovat muuttuneet, monia matkustukseen liittyviä seikkoja on säädelty hyvin samaan tapaan niin nyt kuin paljon, paljon aiemmin. Nykyään hotellissa täytetään lomake ja samaan tapaan ennen vanhaan kestikievarissa pidettiin päiväkirjaa, johon tulijat kirjoittivat tietonsa.
Tämännäköinen oli Glimsin kievarin päiväkirja.
Ja ihan samalla tavalla nytkin pitää huoneessa olla puhtaat lakanat, ruokaa tarjolla ja taksat selvillä. Jotkut asiat siis matkailussakin ovat oikeastaan pysyneet suurin piirtein ennallaan, vaikka hevoskyydillä ei liikutakaan. Kyytejäkin voi joutua odottelemaan ihan niin kuin ennenkin…
Glimsin kestikievarin kammari ei ollut ollenkaan hullumman näköinen.
Monille tulee kangaspuista mieleen ensimmäisenä mattojen kudonnan reipas kolke. Mutta kudotaan sitä muutakin. Glimsin tuvassa Jenni Sahramaa kutoo pienillä kangaspuilla kapoista villakangasta, josta ei äkkiseltään tiedä, mikä siitä on tulossa.
– Kudon säärisiteitä. Ne ovat vähän kuin jalkojen kaulaliinat, selventää Jenni.
Jennin kutomien säärisiteiden mallina on kalmistolöytö.
– Rautakaudella kudottiin erilaisia toimikkaita, tämä on murtotoimikasta.
Arkeologina Jenniä kiinnostavat nimenomaan historialliset tekstiilit. Tekstiilien historia ulottuukin kauas, sillä vaatteitta ei hevillä selviä.
Kun vaikkapa hamekangas tehdään alusta alkaen, siinä vaaditaan aikaa ja monenlaisia taitoja. Naimattomat tytöt eivät suotta esitelleet valmistamiaan tekstiileitä, sillä tekstiilityö oli talon elämänmenossa hyvin keskeinen asia.
– Kankaankudonta oli tärkeää ja sitä varten tarvittiin lankaa. Kehräämistä olikin eniten ja sitä tekivät kaikki taitojensa mukaan. Sanonnan mukaan vanhat ja taitavat kehräsivät loimilankoja, kudelankojen kehrääjäksi kelpasi vähemmälläkin kokemuksella.
Yksi hamekangas vaati paljon työtä ja siksi sitä myös osattiin arvostaa.
– Yksi villakangas on ollut valtavan arvokas: tekstiilit kirjattiin mukaan perunkirjoihin. Jo se osoittaa tekstiilien arvon. Vaatteiden elinkaari oli myös ihan toinen kuin nykyään.
– Aiemmin kudottiin tarpeeseen ja suunniteltiin, mitä mistäkin kankaasta tehdään. Joissain taloissa saatettiin tehdä kaikki alusta loppuun itse, mutta toisinaan valmis kangas vietiin esimerkiksi värjäämistä varten värjärimestarille.
Ei siis ihme, että Glimsissäkin on esillä monenmoisia tekstiilien valmistukseen liittyviä esineitä. Käykääpä tutustumassa.
Tunnetko nämä pellavanmuokkauksen välineet?Entä mitkä näistä ovat tuttuja?
Vinkki: keskiviikkona 23.8. on pellavakeskiviikko ja 25.8. Espoo-päivän juhlinnan ensimmäisenä päivänä karstataan ja kehrätään villaa. Espoo-päivän juhlinnan kolmantena päivänä 27.8. on toinen mahdollisuus tutustua pellavan muokkaukseen ja samana päivänä pääsee tutustumaan myös nypläykseen ja makrameen tekoon.
Pentalassa tehdään tänä suvena täydellä puhdilla töitä, jotta ensi kesänä siellä voitaisiin avata kauan suunniteltu saaristomuseoalue. Niinpä jokakesäiset saaristopäivät jäävät viettämättä. Sen sijaa Espoon kaupunginmuseo järjestää kaksi historiaristeilyä, joista ensimmäinen oli tämän viikon maanantaina, seuraava ensi maanantaina. Museomakustelija hyppäsi mukaan m/s J. L. Runebergin kyytiin risteilylle.
Valehtelematta voin sanoa, että tarjolla oli kaikkea: sadetta, auringonpaistetta, historiaa, hyvää juttuseuraa, musiikkia, syömistä, kahvia ja särvintä – ja tietysti hienot maisemat. Mikäli aikoo ensi maanantain risteilylle (mitä lämpimästi suosittelen), kannattaa vilkaista säätiedotuksia ja varautua sopivalla vaatetuksella. Jos sattuu sateinen sää, voi ilman täyttä sadevarustusta kastua, mutta minkä sade kastelee, sen reipas merituuli kuivaa.
Tässä vaiheessa reittiä oli jo puskettu yhden sadekuuron läpi.
Matkan aikana reitistä ja Espoon saariston alueen historiasta kertoivat projektitutkija Nina Talvela, saaristo-opas Tommi Heinonen ja kotiseutuneuvos Benita Åkerlund.
Kyllä Espoon saaristossa on toden totta tapahtunut menneen sadan vuoden aikana monenmoista: on seilattu höyrypaatilla Helsingistä viettämään kesälomaa, kuljetettu pirtua ja uitu ilkosillaan Porkkalan parenteesin aikana Neuvostoliiton puolelle (mainittu uimari jäi kiinni). Toki enimmäkseen on vietetty tavallista elämää, mutta ei Espoon saariston vaiheista silti puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Sade vaihtui auringonpaisteeseen – hetkeksi.
Nyt seuraa kuvakavalkadi Sata vuotta saaristossa -risteilyltä. Jos ette pääse ensi maanantain risteilylle, koettakaa tunnelmoida kuvien avulla.
Saderintama oli tulossa vastaan ja ajoi useimmat yläkannelta sisätiloihin.Uudempaa arkkitehtuuria Nokkalassa.Kyllähän saaristoristeilylle kuuluu musiikki.Kuuma lohikeitto teki terää, kun oli sateen jäljiltä hieman vilpoinen olo. Pentalan Paven mereltä käsin.Täällä pusketaan töitä, jotta saaristomuseon voisi avata ensi kesänä yleisölle.Pentala-hankkeen projektitutkija Nina Talvela oli pukeutunut kuin huvilalle matkustava konsanaan.Espoota on kiva katsella välillä tästäkin vinkkelistä.Kivenlahti näyttää tässä valaistuksessa vallan valkoiselta.Hetken helle helli niin, että harkitsin sadetakin riisumista. Ei kannattanut, sillä kohta saatiin taas kunnon kuuro.Joutsenia näki reitin aikana useampiakin.Ja näin saavutaan vesitse Espoosta Helsinkiin.
Museomakustelija pokkaa ja kiittää Espoon kaupunginmuseota mainiosta retkestä vesillä.
Lasin aika -näyttelyä on jäljellä vähän vajaa kuukausi, joten vielä on aikaa käydä tutustumassa Kauklahden lasitehtaan vaiheisiin.
Olen ehtinyt katsoa näyttelyn melko moneen kertaan, joten tuntui siltä, että nyt olisi hyvä saada mukaan joku, joka on innostunut lasista, mutta joka ei ole vielä katsonut näyttelyä. Onnistuinkin saamaan näyttelykaverikseni Elinan, joka on kiinnostunut vanhasta lasista ja astioista ja myös kerää niitä.
Kirkas lasi kiinnostaa Elinaa.
– Mikään asiantuntija en ole, mutta olen aina tykännyt astioista. Kun opiskelemaan lähtiessäni muutin omilleni, halusin, että astiani olivat Arabiaa ja Iittalaa, Ikean astiat eivät kiinnostaneet, kertoo Elina.
Niin kuin moni kävijä, myös Elina bongaa vitriineistä tuttuja esineitä.
– Se on jännä juttu: vaikka ei muistele jotain tiettyä astiaa, niin kun sellaisen näkee museossa tai kirpparilla, muistaa heti, missä sellaisen on pienenä nähnyt tai missä sitä on käyttänyt.
Kirkas lasi on sopinut Elinan tyyliin. Nyt kolmevitosena myös värillinen lasi on alkanut miellyttää.
– Se on varmaan tällainen aikuistumisjuttu. Ensin sitä haluaa muokata omanlaisensa tyylin, joka poikkeaa siitä, mitä lapsuuskodissa on ollut, mutta kun on vähän vanhempi, alkaa nostalgiakin purra, naurahtaa Elina.
– Minulla on pitkä historia kirkkaan lasin kanssa, mutta nyt tietyt värillisten lasien sävyt ovat alkaneet viehättää myös.
Pitäähän sitä koristeluakin kokeilla. Suomi 100 -vuoden kunniaksi sinisellä tussilla.
Elina ei ole keräilijä, joka ostaisi hinnalla millä hyvänsä.
– On kiva kiertää katsomassa ja etsimässä. Esineen pitää säväyttää, jotta sen ostan. Minua kiinnostaa 1950- ja 1960-luvun lasi, mutta hurjia summia en ole valmis maksamaan. Pikemminkin tarkoitus on etsiä jotain omaa silmää miellyttävää edullisesti.
Perheen kesälomareissuilla tutkaillaan myös muun Suomen tarjontaa ja usein jotain mukavaa saattaa löytyä nimenomaan muualta kuin pääkaupunkiseudulta.
– Jos kerääminen olisi liian helppoa, siinä menisi osa viehätyksestä ja samalla löytämisen ilo. Aina ei sitä säväyttävää löydy tai ei halua maksaa pyydettyä hintaa. Ja toisaalta on niinkin, että kun on saanut kerättyä jotkin tietyt halutut esineet, on tullut myös krantummaksi.
Ja sitten on myös tilakysymys.
– Ei kauniita esineitä ole kiva kerätä kaappiin, haluan pitää niitä esillä. Mitään isoja kokoelmia ei kerrostalokolmioon mahdu eikä keräilyn vuoksi ruveta isompaa asuntoa etsimään.
Näyttelykierroksen ja teekupillisen ääressä käydyn juttutuokion jälkeen on tietysti vielä kysyttävä, miltä näyttely kauniiden astioiden ystävästä vaikutti.
– Pieneen tilaan on onnistuttu tuomaan niin tehtaan historiaa kuin kauniita esineitäkin. Tosi viehättävä näyttely.
Näyttely sai siis hyvät pisteet. Museomakustelija puolestaan kiittää Elinaa hyvästä näyttelyseurasta:-)
Glimsin kanaparvessa on ollut hyvä tipukesä: ensin tipuja sai hoidettavakseen Kaneli ja muutaman päivän päästä Hulda.
Kaneli ja Kanelin muutaman päivän ikäiset tiput.
Reilun viikon päästä ensimmäisistä kuvista Kaneli on päässyt tipuineen jo kanatarhaan. Tiputkin ovat jo selvästi isompia.
– Poikasiässä tipujen täytyy saada energiarikasta ruokaa – ja se tietysti houkuttaa tarhan muita kanoja ja kukko-Gustavia. Siksi pitää vähän vahtia, että kanatarhan muu väki pysyy omalla ruokakupillaan, jotta tiput saavat syödä rauhassa tarpeekseen, kertoo Ninni Finnberg.
Glimsin kanatarhan hidalgo on kukko-Gustav.
Glimsin kanatarhan asukkaat ovat Alhon kannan maatiaskanoja. Maatiaiskanoilla on muutamakin etu, joiden vuoksi niitä kannattaa suosia.
– Maatiaiskanat ovat sitkeitä ja kylmänkestäviä, ne haluaisivat ulkoilla vielä nollakelissä. Kanalan lämpö voi olla 4–5 plusastetta, kun rotukanat vaativat 15 plusasteen lämmön. Lisäksi maatiaiskanoilla on hyvä hautomis- ja hoivavietti, joten ne pitävät itse hyvän huolen poikasistaan.
Kaneli sekä vahtii poikasiaan että opettaa niille taitoja.
Ninnillä on reilusti kokemusta kanoista, sillä hänellä on niitä itselläänkin. Totuttelua kanojen pitäminen silti vaatii.
– Nisäkkäillä on nisäkkäiden logiikka, kanoilla lintujen logiikka – sitä piti opetella tuntemaan. Kanoilla on selkeä päiväjärjestys: aamulla herätään, sen jälkeen seuraa sukiminen ja venyttely, sitten on ruoan vuoro, sen jälkeen taas on munimisen tai kylvyn vuoro. Ja sitten taas syödään, minkä jälkeen vetäydytään viettämään siestaa. Ja siestan jälkeen on vuorossa taas ruoan etsintä.
Vaikuttaa aika rennolta meiningiltä. Ja sitä se onkin, jos parvi on melko pieni. Silloin on kanoilla on tilaa ja aikaa elää stressitöntä kanan elämää. Ja kaipa se on kukollekin mukavampaa, jos rouvat ovat stressittömiä.
Pieni vihreä lisä ateriaan.
Mikä kanoissa on mukavaa?
– Jokaisessa parvessa on persoonia, ja sitä on mukava seurata. Joukossa on aina yleensä joku kiukkupussi, mukaan mahtuu myös supersosiaalisia ja joo-miehiä. Glimsin kanoista Hulda on alusta asti ollut omapäinen ja topakka, se pitäisi taatusti poikasensa hengissä luonnossakin.
Pienkanalan pidossa on hommansa, mutta on siinä etujakin.
– Pienkanalan munat ovat ihan toista kuin kaupasta saatavat. Ja jos on kanoja, ei biojäteongelmaa ole, naurahtaa Ninni.
Menkääpä Glimsiin seuraamaan kanalan elämää. Sitä katsellessa voi vierähtää muutamakin tovi.
Museo-opas Valter Aspö on jo Glimsin kuistilla virittelemässä suutarin ompelukonetta, kun tupsahdan paikalle. Valter on luvannut näyttää välineitään ja kertoa rajasuutarin työstä muutaman päivän etukenossa ennen seuraavaa työnäytöstä.
Ja melkoiset työvälineet Valterilla onkin! Ompelukone on jykevä (ei mikään muovivempula) ja se sekä monet muutkin välineet näyttävät vanhoilta.
– Vanhoja ne ovatkin, sillä ne ovat isoisänisäni peruja, kertoo Valter.
Mistä tulee nimitys rajasuutari?
– Rajasuutari-nimitystä käytettiin suutarista, joka ei ollut suorittanut mestarintutkintoa. Rajasuutari korjasi kenkiä, ei valmistanut niitä. Moni saattoi olla itseoppinut ja tehdä korjaustöitä jonkin muun työn ohella.
Ja korjattavaa kyllä riitti, sillä kengät olivat kalliit, joten uusia ei heti hankittu vaan vanhoja korjattiin. Esimerkiksi kumiteräsaappaan nahkavarret kestivät pidempään kuin kuminen terä joten vanhoihin varsiin ommeltiin uudet terät. Kätevää.
Tämä on lavastusta, mutta näin kumiteräsaappaan korjaaminen sujuisi.
– Lapset ja nuoret kulkivat paljon avojaloin. Köyhät ihmiset saattoivat kävellä avojaloin kirkkoon ja panna kengät jalkaan vasta ennen kirkkoon astumista: oltiin vähän hienompia, mutta kengät eivät kuluneet niin paljon.
Valter näyttää, miten kylmäsuutaria käytettiin.Ompelupihdeistä on apua, kun pitää ommella paksua nahkaa.
Valterin peritty työvälinearsenaali on melkoisen laaja.
– Ei kaikilla rajasuutareilla välttämättä ollut näin paljon välineitä, vähemmilläkin työvälineillä kyllä pystyy kenkiä korjaamaan, sanoo Valter.
No, miten paljon kenkien korjaamista riittää?
– Jonkin verran korjaan kyllä, mutta kovin paljon ei kerkeä – on niin paljon muutakin tekemistä, tuumaa Valter.
Niinhän se tahtoo olla, kun osaa monenlaista…
Menkääpä katsomaan Glimsiin, kun Valter pitää työnäytöstä. Seuraava kerta on tiistaina 1.8. kello 13–15.
Jos pitkä opastus tuntuu liian pitkältä, on Glimsissä tarjolla esinevartteja. Nimensä mukaisesti opastuksella kerrotaan viidentoista minuutin ajan jostain esineestä ja siihen liittyvästä aihepiiristä. Vartissa ehtii paljon, uskokaa pois!
Vartin mittainen opastus on helposti lähestyttävä ja pieni jännitysmomenttikin on mukana: jokainen opas on saanut itse valita esineen, josta kertoo eikä sitä ole paljastettu etukäteen Glimsin esitteessä. Yleensä opastukset liittyvät Glimsin tuvan esineisiin, mutta poikkeuksiakin voi tulla vastaan.
Viime tiistaina opastusvuorossa oli Lappelan Enni, jota olin aiemmin jututtanut Kamussa. Ennin aiheena oli – puulusikka.
Nykyihmiselle eivät lusikat – sen paremmin kuin muutkaan ruokailuvälineet – ole kovin henkilökohtaisia kummilusikkaa lukuun ottamatta. Toisin oli ennen.
– Talossa jokaisella oli oma puulusikkansa, joka ruokailun jälkeen nuolaistiin puhtaaksi ja pantiin lusikkahäkkiin pystyyn. Varsin pitkään ruokailtiin yhteispadasta, josta kukin lusikoi ruokaa omalla lusikallaan. Apuna saattoi olla veitsi, joka oli ehkä pikemminkin puukko ja yleistyökalu ei ruokailuväline. Veitset ja haarukat ilmestyivät ruokapöytään vasta hyvin myöhään. Haarukan toi Suomeen tiettävästi puolalainen Katarina Jagellonica 1562, kertoo Enni.
Oma lusikka saatettiin myös ottaa mukaan, kun lähdettiin kyläilemään: lusikka vain saappaan- tai sukanvarteen ja menoksi.
Maalaistalossa oli tarpeen osata yhtä ja toista. Puuhommat olivat enimmäkseen miesten ja poikien aluetta ja niinpä ensimmäisten puutöiden joukkoon kuului juuri lusikan vuoleminen.
– Lusikanpesä ei ole ihan helppo vuoltava. Lusikkaa tehtäessä piti myös katsoa sopiva puulaji, josta ei lähde makua.
Lusikan nykyinen muoto on kohtalaisen uutta perua. Lusikan pesä oli pitkään kolmionmuotoinen ja nykyisen muotonsa se sai 1700-luvulla.
Kun aika ja tavat muuttuivat, ruokapöytään katettiin kullekin oma lautanen (alkujaan puinen) ja lusikka sai seurakseen haarukan ja veitsen.
– Uudet tuotteet toivat valikoimiin myös uudenlaisia lusikoita: kahvi, tee ja kaakao vaikuttivat siihen, että meillä nykyään on monenkokoisia lusikoita.
***
Pitääkäpä silmällä Glimsin tapahtumakalenteria: seuraava esinevartti on tiistaina 25.7. klo 12.30. Syksyn mittaan myös Kamuun on tulossa esinevartteja Tuhat tarinaa Espoosta – näyttelyyn.
Meteorologit lupailivat aurinkoa, joten lähdettiin kulttuuriretkelle Turkuun. Kohteina Kuralan kylämäki, Ett hem ja Jacob Hashimoton näyttely Wäinö Aaltosen museossa.
Jostain syystä Kuralan kylämäki on jäänyt käymättä. Koska olen tänä keväänä ja kesänä glimsistynyt perusteellisesti, tuntui hyvältä ajatukselta jatkaa historiallista matkaa ja tällä kertaa 1950-luvulle.
Olipa kiinnostava paikka! Jo pelkästään perinnepuutarha innosti minut ottamaan kuvan toisensa perään.
Auringosta huolimatta aamulla oli vielä tuulista, joten tuntui mukavalta astua Iso-Kohmon keittiöön, jossa tuli oli jo viritetty uuniin. Ja keittiössä puuhattiin niin kuin oltaisiin oikeasti 1950-luvulla. Sisätöitähän maalaistalossa oli riittämiin.
Iso-Kohmon tilan päärakennuksessa sai vaellella vapaasti ja vaikka istahtaa lukemaan lehtiä, jos siltä tuntui.
Kun lähdimme tutkimaan ulkorakennuksia ja muuta ympäristöä, vilkaistiin vielä mennessämme kaappia, jossa oli jos jonkinmoista ruokatavaraa säilöttynä. Kaapin sisällöstä innostuneena päätin tänä kesänä kuivata muhkean lipstikkapehkomme talven varalle!
Ulkorakennuksista löytyi tuttuja juttuja ja vehreä ympäristö sai unohtamaan, että melko lähellä kulkee Hämeen valtatie. Käykää ihmeessä tutustumassa Kuralan kylämäkeen – katsottavaa ja tekemistä on niin pienille kuin isommille.
Seuraavaksi ajaa hurautettiin Turun keskustaan lähelle Turun tuomiokirkkoa Ett hem-museoon. Vaihdos 1950-luvun maalaistalosta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun porvariskotiin oli melkoinen. Museossa ei valitettavasti saa ottaa kuvia, ja koska Alfred ja Helene Jakobssonin museoitu porvariskoti on täynnä kaikkea, on sanallinenkin kuvailu melkoisen hankalaa.
Paljon huonekaluja, peilejä, taidetta seinät täynnä, posliinia… Siis vaikka mitä ja paljon. Tinalautasia pariskunta oli kerännyt mittavan määrän: oppaan mukaan ne olivat jostain syystä tuolloin muotia. Pariskunnan eläessä lautasia oli ripoteltu sekä ryijyjen viereen että kiinnitetty suoraan ryijyn keskelle. Huh!
Lohisopan jälkeen suunnattiin Wäinö Aaltosen museoon. Oli hauska nähdä ihan livenä Jacob Hashimoton näyttely. Melkoisen vinkeä. Isot löhötyynyt olivat aika tarkkaan varattuna isossa salissa, jonka kattoon oli ripustettu huikea Gas Giant. Eikä ihme – kyllä värikästä teosta olisi voinut jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa.
Glimsin tuvan katossa on vartaissa melkoinen määrä leipiä. Ihan syystä. Leipä on ollut maalaistalon turva.
– Talolla meni hyvin, kun sillä oli kahden vuoden varasto leipää. Jos ei ollut leipää, oli kerjuu hyvin lähellä, kertoo ts. koordinaattori Ninni Finnberg.
Leipä on puoli ruokaa -sanonnalla oli siis vankka perusta. Ja kun nyt puhutaan leivästä, puhutaan nimenomaan ruisleivästä.
– Ruis oli maalaistalon tärkein vilja, vehnää pidettiin vähän höpöhöpönä, paremman väen juttuna. Vehnä oli kaiken lisäksi hallalle arka laji.
Idässä leivottiin usein, lännessä harvoin, joten länsi oli kovan leivän aluetta – leipä säilyi, kun se kuivattiin.
Leipomaan päästiin, kun keväällä lumien sulaessa myllyt alkoivat pyöriä. Toinen leivontakausi osui syksyyn.
– Kun myllystä saatiin jauhot, ei leipomisen kanssa aikailtu: jauhoissa ei ollu mitään paranteita, joten ne eivät säilyneet pitkään, kertoo Ninni.
Ruokapöytä saattoi toimia myös leivontapöytänä: käännettiin vain toinen puoli esiin. Jos oikein paljon leivottiin, tarvittiin myös ehkä leipälautoja.
Leipiä, leipälaudat ja leipälapio.
Leivistä leivottiin litteitä, sillä ne kuivuivat nopeammin. Kaikkia ei suinkaan nostettu orsille. Emäntä laski, mikä on viikon tarve ja muut vietiin säilöön esimerkiksi viljalaariin.
– Kun tehtiin peltotöitä, kullekin varattiin yksi leipä ja särvintä. Emäntä osasi siis arvioida, miten paljon viikossa leipää kului.
Emännän oli tärkeää pitää lukua talon leivistä ja muustakin ruoasta. Tuolloin ei käyty kaapilla hakemassa välipaloja, vaan kaikki söivät yhdessä.
Pelkän kuivan leivän nakertaminen tuntuu nykyihmisestä vähän oudolta, mutta vanhempaan aikaan oli makukin toinen.
– Silloin suu oli tottunut erilaiseen ruokaan, tuoretta ruokaa ei kovin paljon syöty.
Puilla lämmitettävää leivinuunia ei ihan hetkessä saa leivontavalmiiksi.
Ei kuivan leivänkään alueella syöty ihan koko ajan vain kuivaa leipää, sillä joulupöydän leipäkeossa oli sämpylät, hunajavierreleipää, setsuuria, voisilmäpullia…
Joulun aikaan leivottiin myös avainleipä, johon painettiin vilja-aitan avaimesta kuva. Mitä isompi leipä, sitä parempi sato.
– Leipäkeko syötiin joulun aikana, mutta avainleipä vietiin viljalaariin. Sieltä se kaivettiin esiin keväällä ja annettiin eläimille. Se oli vähän kuin taikakalu, joka suojeli eläimiä, etteivät ne joutuisi metsänpeittoon. Avainleipää saatettiin antaa ihmisillekin ja loput jauhettiin kylvöviljan joukkoon.
Leivästä on moneksi. Eipä ole ihme, että ruoanjakelujonoja kutsutaan nimenomaan leipäjonoiksi.
Museo-opas Valter Aspö on jo Glimsin kuistilla virittelemässä suutarin ompelukonetta, kun tupsahdan paikalle. Valter on luvannut näyttää välineitään ja kertoa rajasuutarin työstä muutaman päivän etukenossa ennen seuraavaa työnäytöstä.
Museomakustelua 